Pitkä paluu

Herranen aika sentään. Siitä on pian kaksi vuotta, kun olen viimeksi kirjoittanut.

Välissä on tapahtunut NIIN PALJON, että en tiedä mistä aloittaa.

Viimeisin kirjoitukseni oli näemmä lokakuulta 2020. Heti pian sen jälkeen sain elämäni tilaisuuden, johon oli tartuttava. Pää meni pyörälle ja asiaa oli puitava perusteellisesti. Olinhan juuri saanut kroonisen väsymysoireyhtymän diagnoosin. Ja nyt sain eteeni työtarjouksen mahdollisesti jopa loppuelämäni työhön. Olin kutakuinkin tiputtaa haarukan suustani, kun ruokapöydässä isäni kysäs kiinnostaiskos mua mahdollisesti loppuelämän työ. Heille etsittiin töihin eläköityvän henkilön tilalle uutta työntekijää ja minussa olisi potentiaalia kuulemma. Siis mitä alkoi juuri tapahtumaan?! Kehuttiinko minua oman perheenjäseneni toimesta? Menin ihan sekaisin sisältä ja älähdin vain jotenkin typerästi jotain typerää väsymysoireyhtymästäni ja samassa isäni pettymys paistoi hänen pysähtyneestä ilmeestä ja eleestä. Voinko perua sanomani? Voidaanko aloittaa yllätyksellinen keskustelu uudelleen? Älä tee tätä mulle.. mä en osaa ottaa vastaan vanhempani tunteita. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, että en pahenna tilannetta. Yritin siihen sitten vain sopertaa jotain ”Täytyy miettiä”.

Muutaman päivän päästä olikin otettava yhteyttä isään ja kyseltävä onko tarjous vielä voimassa. Siitä se sitten lähti, että saa sanoa ”työ haittaa harrastuksia”.

Ei niin helppoa yhtälöä

Olen ollut nyt kohta puolitoista vuotta töissä ihan unelmaduunissa. Saan tehdä käytännössä pelkkää käsityötä joka päivä vaihtuvin töin. Tämä ei tunnu työltä, vaan pikemminkin harrastuspajalta, jossa käyn, mutta saan siitä palkkaa. Ja oppia! Nimittäin oppia epävakauteni polulla kohtaamaan erilaisia tilanteita erilaisten ihmisten kohtaamisissa. JA oppia käsittelemään tunteitani, sillä työskentelen isäni kanssa. Isäni on isäni, eikä vieraskoreile kanssani.

Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että osaltaan epävakauteni on mahdollistunut kotiolojeni vuoksi. Suurin osa siitä varmasti juontaa koulumaailmaan. Kotoa en saanut minkäänlaista tukea tai neuvoa käsitellä niitä tunteita, mitä koin.

Olen ollut aivan uppoutunut töihini ja epävakauteni hoitamiseen, että radiohiljaisuus otti vallan blogissani. On meinaan todella vaikeaa myöntää itselleen olevansa epävakautta sairastava asiakaspalvelija. Vaikka emmehän me koskaan tiedä missään asiakaspalvelijoita kohdatessamme, mitä kenelläkin on taustalla.

Aloitettuani työt minulla oli DKT  kesken. Kävin kaksi kertaa viikossa terapiassa. Oli ryhmäterapiaa ja yksilökäyntiä. Se oli kova paikka työhaastattelussa tuoda julki, että minulla olisi terveydellisiä käyntejä ensimmäinen puoli vuotta työsuhdettani niin ja näin paljon tunteina viikossa. Mahdetaanko minua haluta enää sitten siihen paikkaan? Miten edes tuon sen esille. On minun henkilökohtaisesta asiasta kyse, mutta se on tuotava julki. Noh, siinä sitten vastasin pomolle, että ne on mielen jaksamista tukevia käyntejä. Pomo hyväksyi sen. Ja minut töihin. Työhön, josta minulla ei ollut mitään kokemusta eikä osaamista. Ainoa peruste päästä oli hitsaustaitoisuuteni ja intoni.

Piilottelun mestari

Nyt jälkeenpäin tunnistan, että olen yrittänyt pitää epävakauteni olemassaolon tietoisesti syvällä piilossa. En varmaan siksi ole kirjoitellutkaan. Ja nyt koen pahaa omaatuntoa, sillä olen saanut ihania palautteita lukijoilta. Se on yllättävän raskas taakka kantaa epävakauden diagnoosia ja yrittää toimia kuin normaali. Koen näin jälkikäteen mietittynä asian niin, että jos olisin kirjoittanut samalla blogia, olisin ikään kuin muistutellut itselleni jatkuvasti, että minussa on jotain ns. ”vikana”. Halusin vain keskittyä oppimaan uutta töissäni. Vaikkakin uuden opiskelu epävakauden hoidon myötä oli myös käynnissä. Ensimmäinen kesäkin meni ilman lomia. Olin aloittanut työt suoraan kroonisen väsymysoireyhtymän diagnoosin saamisen jälkeen. Minunhan piti käytännössä olla työkyvytön. Olin kuitenkin saanut eläkelaitokselta kieltävän päätöksen kuntoutustuesta. Siinä sitten opettelin myös hakemaan voimavaroja työelämää varten, vaikka puoli vuotta aiemmin minulla ei ollut voimavaroja edes kotielämässä.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan

Mitä minä löysinkään täältä ? Nimittäin aiheena oman itsensä piilot. En pysty enää muistamaan mitä kaikkea olen kirjoittanut ja kävin sitten vähän lukasemassa. Yllätyin lukemastani. Yllätyin nimittäin siitä, että olen kokenut tätä skitsovapaata aikaa noin pelonsekaisin tunnelmin. Siitä mitä aikaisemmin kummastelin ja pelkäsin, on tullut minulle uusi normaali.

En nimittäin vieläkään ole törmännyt taantumiseeni. Taantumisella ehkä tarkoitan nyt enemmän sitä, että olisin palannut aikaan jolloin skitsoilin liiaksikin ja kaikesta. Osaan ottaa isompiakin mieltä järkyttäviä asioita rauhalliseen tapaan, mitä linkitetyssä blogitekstissäni kuvailin terapeutin sanoin aikuismaiseksi käytökseksi. Olen todella tainnut saada uutta pontta siipieni alle.

Se mikä minua nykyään järkyttää, on huomio muiden persoonallisista tavoista kohdata elämän realiteetteja. Ennen en pystynyt semmoisia näkemään, olin varmaan niin omissa 100 asteen tunnetiloissani. Nykyään pystyn rauhassa tarkastelemaan tilannetta ja näen kammottaviakin asioita läheisissäni. Ja minua perkele oiottiin ja pidettiin sekavana. Ei nuo toisetkaan mitään pyhimyksiä ole. Tuskin itsejänsä sellaisina edes pitävätkään. Mutta saisivat kuunnella, kun kerron heille. Tosin en uskalla alkaa puhumaan tuosta noin vaan. Ei ole tarkoitus ketään loukata vaan saada heillä silmiä avautumaan ja oikeutta minullekin.