Puu kaatuu

En halunnut laittaa ”elämä kaatuu”, vaikka juuri vartti sitten sen mielessäni sijoitin otsikoksi, kun kirjoitusolo pamahti päälle. Tässä kuitenkin on NIIN paljon asioita päällä samaan aikaa, että tunnen jääväni taas alle.

Harmittelen jälleen tullutta taukoja ja nyt selittelen sitä teknisillä ongelmilla. Kauheasti ei kirjoitella, jos tietokone sanoi itsensä irti, eikä käynnisty. Samana päivänä autoni lopetti starttaamisen! Ja puhelimeni olikin oikutellut jo vuoden, eikä sillä voinut väliin kirjoittaa edes viestejä. Läppäri olisi lainattavissa, mutta siinä ei saa avata nettiä. Siis niinku what the fuck? Mutta joo.. mä en tunne läppäreitä – en tykkää niistä.

Nyt on (liiankin) uusi puhelin ja kirjoitus sujuu, kun vaan ensin opettelin tämän käytön 😂. Auto odottaa remppaa nro 2. Ja koska nyt en halua edes keskittyä autooni tällä hetkellö, niin alan kirjoittamaan tänne. Autoni vei viime aikoina ihan liian paljon huomiotani starttaamattomana pazkana. Ja etäkoulu ja tarhaikäisen kotona pito. Eka päivä, kun voin taas hengittää!!

Loputon itseni määrittely

Kävin keskustelua ajatusteni kanssa kissanhiekkalaatikkoa putsatessani ja tajusin taas olevani jonkin sisäsisen ongelmani ytimessä. Kaikki sai alkunsa siitä, kun luin aivan ihanan tekstin toisen henkilön itsetuntobuustausmeiningistä. Tykkäsin lukemastani ja salakavalasti tiedostamattani sisälläni alkoikin atomit kasaantumaan yhdeksi ryppääksi ja tuo siitä muodostunut kaktus sisälläni pistää minua jokaisella hengityksen sisäänvedolla.

Aasinsiltojat pitkint itsetuntobuustaus sai minut häpeän valtaan siitä, kun 7-vuotiaana menin sanomaan opettajalleni, että vaarini on niin iso, ettei hän mahdu luokkamme ovesta. Enhän minä hyväuskoinen killiäinen tiennyt, ettei meiltä koko suku ..no okei, vanhempien lisäksi isovanhemmat tule koulullani järjestettävään avoimien ovien päivään.

Vaarini oli 2m pitkä komea ukko. Meidän luokan ovi oli matala, mutta sellainen kaksiovinen salin ovi. Minähän opettajalle vaarini koosta tokaisseena tarkoitin, että vaari on niin pitkä ja äimistyneenä jäin kuuntelemaan, kuinka ope sanoi ”Ei se haittaa, avataan sitten toinenkin ovi” ja ihmettelin mitä se hyödyttäisi isoa vaaria, kun ei oviaukon korkeus siitä kasva. Tätä olen kantanut mielessäni kohta kaikki 30 vuotta ja se tapaus saa edelleen häpeän tunteen nousemaan iholleni asti. Miten mä olin niin daiju mukulana, etten osannu selittää opelle mitä tarkoitan?! Ja miksi mä niin naiivisti luulin, että mua tullaan kouluun kattoon – 7 henkisessä perheessä, jossa töissä oli pakko olla kaikki päivät 90-luvun lamassa. En pääse tuosta tunteesta eroon, joka päälleni rysähti, kun joskus tsiljoonia aikoja sitten tajusin, että ope ymmärsi väärin vain mun omien väärien sanojeni vuoks.

Mutta miksi toisen itsetuntobuustaus sai minut näihin syövereihin? Tämä tyyppi kertoi, kuinka ei ole ikinä määritellyt itseään kokonsa vuoksi. Sehän on aivan kadehdittavan upea taito! ..sillä minä kyllä olen määritellyt itseni monestikin vain ja ainoastaan kokoni perusteella.

Olen saanut vaariltani sekä ei niin lyhyeltä mummiltani ja näiden isovanhempien jälkeläisten eli äitini ja isäni myötä sukuperintönä itsekin pituutta. Olen 183cm pitkä. Olin jo 13-vuotiaana tämän pituinen ja lakkasin kasvamasta. Luojan! kiitos lakkasinkin! Olisin voinut lakata kasvamasta jo pari vuotta aiemminkin, jos minulta kysytään.

Se, että toinen EI määrittele itseään, saa minut huomaamaan, kuinka minä taas määrittelen itseni. Olen iso. Niinkuin vaarini. Mutta isolla tarkoitan pitkää. Mutta olenhan minä iso! Joka ikinen kerta baarissa tai baarin jälkeen bussipysäkillä joku minua päätä lyhyempi randomi keski-ikäinen äijä on tullut kehumaan, kuinka komea olen. No niin.. ”komea” – miehet on komeita. Olen iso. Ja komea. Olen ihan äijä. Määrittelen itseni muuksi kuin nätiksi, naiselliseksi naiseksi vaikka kuinka olisin ”komeuksissani”ollut mekossa tukka ja ripset vimpan päälle laitettuina.

Miettiessäni aina sitä kuinka epämieluisan pitkä olen, saan mieleeni vaarini puolison eli mummuni sanat ”Pituus on valttia.” Mummu oli sellainen 160cm pitkä pikkunainen. Olin tuolloin surkutellut mummulleni, kun ihastuin korkosaappaisiin, jotka ostin, mutta niissä on 11cm korkoa. Ja täten minusta tulee parimetrinen, enkä tohdi käyttää saappaita. No mummun sanat kytkee ajatuksen mummuun ja hänen ”lyhyyteensä” ja sitä kautta tuo mieleen pitkän huiskean vaarini. Vaarini pituus taasen tuo mieleen opettajalleni sanomat sanat luokkamme ovesta ja näin olemme tuo edellä mainitun häpeän tunteeni edessä. Loppujen lopuksi, oliko se nyt niinkään aasinsilta vai ihan puhtaan asian johtuminen toisesta?

Nyt kun tämä akuutti häpeäasia on puitu, on vuorossa se oikea teksti.

Äitienpäivän araknofobiaa

Elämäni ensimmäinen äitienpäiväni ilman tyttäriäni. Jos jotain hyvää haetaan tuosta päivästä, niin sain viettää sen nuorimmaisen lapseni ja oman äitini kanssa. Äitini oli ajellut toiselta puolen Suomea mökillemme, jonne kokoonnuimme kakkukahveelle. Minä olin pesueeni kanssa menossa mökille koko viikonlopuksi. Sitten tyttärieni isän perheessä alkoi vatsatauti ja jätin tytöt isälleen parantelemaan. Tai siis esikoinenhan siellä muutenkin asuu, mutta nuorempi neiti olisi ollut tarkoituksena saada mökille mukaan. Lähdin matkaan sitten kuopukseni kanssa. Sain kauan odotetun loman koirastakin, kun koira meni hoitoon. Vietimme mukavaa huussitonta puskapissa-aikaa mökillä odotellen veljeäni ja työkaluja rempata huussi ekokäymäläksi. Alkoi vähän hermostuttaan kyllä jo. Lopulta veljeni saapui illalla saunoessani poikani kanssa. Talviturkki muutes läks!

Tunteet pinnassa

Toista päivää olimme huussitta ja vatta alkoi useammalla meistä reagoimaan tähän alitajuntaiseen ”et pääse huussiin asioille” ajatukseen. Kävihän se hermoillekin. Mielessäni ressasin kuopukseni vatsan juttaantumista, kun toiminnallinen ummetus vierailee riesanamme. Lopulta lauantai-iltana saimme viimeisetkin ruuvit paikoilleen ja voimme jäädä odottelemaan seuraavana päivänä kakkukahveelle saapuvia loppuja sisaruksiani.

Sunnuntaiaamuna herättyämme poikani kanssa aloimme tekemään iltasadusta ylijäänyttä salapoliisitehtävää. Pian yllättäen poikani peiton alta kipitti iso musta hämähäkki ja yritin karjuen lintata sitä kirjalla. En onnistunut saamaan hämähäkkiä päiviltään. Sitten siirryimme aamupalalle ja paistelin perus aamumakkaraa mökkiaamiaiseksi kotatulilla. Kun olin syömässä puhelimeni alkoi soimaan ja jätin puoliksi syödyn makkarani puupölkkypenkille kotaan ja lähdin ulos puhumaan. Palasin piakkoin, mutta tiesin makkaran jäähtyneen sen verran, etten tarvitse paperia enää ympärille ja tartuin pelkkään makkaraan. Samassa aiempaa vielä isompi musta hämähäkki kömpi esiin makkarapaperistani ja juoksin kiljuen itkunsekaisesti ulos kuin henkeäni uhattaisiin. Reaktiostani veljeni tyttöystävä luuli minun kohdanneen vähintäänkin käärmeen. Veljeni otti puutikulla hämiksen pois ja siirsi sen takanamme olevaan puukasaan. Suutuin sisäisesti veljelleni, ettei hän listinyt hämistä.

Päivä kului ja sisaruksiani tuli ja meni ja lopulta viimeisenä paikalle saapuneen siskoni kanssa aloimme syömään päivällistä. Sekin ruokailu koki kovia. Hieman ennen ruokailua korvani muuttui punaiseksi ja polttavan kuumaksi. Siskolleni sanoin korvieni joskus tekevän tuollaista kummallista, liekö verenkierron säätelyssä häiriö? Siihen lisäsin, että psykiatrian lääkäri sanoi joskus minun omaavan energiansäätelyhäiriön. Siihen vielä puolinauroin päälle, että veljeni tyttiksen kanssa edellisiltana saunan jälkeen puhuimme omaankohan lämmönsäätelyhäiriön. Siitä pompahtikin letkan jatkoksi mieleen,että omaanhan minä oikean tunnesäätelyhäiriönkin. Enää en tuota viimesintä sisäisen kokemuksen kautta naurahtaen sanonut, vaikka koitin ulosannin näyttää letkeältä ja vitsahtavalta. Oikeasti sisälleni sattui. Ja yritin peitellä sitä lisävitsillä ”Eihän mussa muuta ookaan, ku häiriöitä!” Tuo tunne jäi kuitenkin tiedostamattomana pinnan alle kytemään aina ruokailuun asti.

Liitokset ratkee

Ruokailtuamme hieman porrastetusti tilan pienuuden vuoksi istuin odottamassa siskoni miehen vieressä peräkulmassa pöydän ääressä herran ruokailun päättymistä. Ajankulukseni lääntelin päätäni ja bongasin yhden mustan epäkaverin lisää ja nyt omalta olkapäältäni . Siinä mukanani pomppasi koko ruokapöytäkin. Kiljuen juoksin ulos riistuen huppariani. Veljeni karjasi minulle ei niin kivasti ”Nyt saatana!”. Loukkaannuin hieman siitä. Olin jo viemässä hupparia nuotioon roviolle poltettavaksi, kun siskoni mies tuli auttamaan etsimään hämähäkkiä – tuloksetta. Siinä koin turvallisuuden tunnetta ensimmäistä kertaa sille päivälle.

Hetken päästä sykkeeni laskettua sain otteen tunnetilojeni narunpäästä, kunnes siskoni tuli hyvin varovasti ja herkästi luokseni, otti haarukan ja pyysi minua pysymään paikoillani. Meitä oli se 6 henkilöä 4 tai 5 neliömetrin sisässä pienessä mummonmökin ruokatilassa. Ei tilaa juosta, voin vain tepata paikoillani ja kysyä ”Mikä se on?” ja siskoni vain käskiessä minua yhä pysymään paikoillani menetän hallintani ja todella teppaan paikoillani kiljuen ”Mikä se on?!!! Mikä se on?!!! OTA SE POIS! Ota se POIS!!!”Näen vetisten silmien kuinkaläpi epätarkasti kuinka musta möntti kipataan valkoisella muovihaarukalla ulos. Tappamatta sitä! Suutun sisäisesti siskollenikin, kun hän ei tappanut minua kisannutta hämähäkkiä. Sitten tajuan, että hämis oli vasemmalla olallani ja vasen korvani on kipeä. Se oli purrut minua!

Puhutaan hetki asiasta ja hämähäkkien puremisista ja demostroin siskolleni ja veljeni tyttikselle jotain hämisslaagia aiemmalta hetkeltä. En pysty enää muistamaan mikä se oli, kun se tunne oli niin kauhunsekainen ja vain tunteet ovat tallentuneet mieleeni. Korotan ääneni siis demostroidessa ja äitini ärähtää puolivihaisesti ”Älä huuda enää, mua sattuu jo päähän.” Hiljenen ja tunnen kuinka itku nousee ylös, puren sitä lujiten ikinä takaisin, niin että rintakehään jo sattuu fyysisesti. Koen olevani huono. Se on reaktio. Miten mä poistan sidään rakentuneen kauhureaktion? Mulla on oikea fobia. En koe saavani tilaa tunteilleni. En koe saavani lupaa tunteilleni. En tiedä onko puhdasta sattumaa vai huomasiko sisko pokerinaamani takaa tunteeni ja siksi yritti keventää tunnelmaa ja sanoi ”Nyt me tiedetään mikä se TEAK on, mihin hakeudut.” Olin joutunut piipahtamaan ulkona puremassa hammasta itkulta lisää ja hengittelemässä alkavaa tai jo jopa päällä olevaa paniikkikohtausta ja kysyin, että mitä sisko sanoi, kun en kuullut ja ymmärtänyt. ”Niin TEAK, teatterikoulu.” Sitä pidettiin ilmeisesti melko aitona reaktiona, kun vain näyttelin kokemukseni uudestaan. Ihmekös tuo, kun siksi olen vahva tunnereagoija, kun elän kertoessani tapauksia ja tunteita uudelleen ja ne todella purskahtaa uudelleen samoina reaktioina esiin.

Loppujen lopuksi huussissa itkin salaa niin syviä kyyneleitä, että ne painoivat ylös kirvotessaan vyötäröllä asti paineen lailla. Pyyhin kyyneleet ja koitin saada punan kasvoilla laskemaan, jotta pääsen muiden ilmoille taas. Se sattui. Se sattui, ettei minua ymmärretä, pelkoani oteta tosissaan. Kaikki tunteet pettymyksestä, surusta, vihasta, häpeästä ja pelosta kasautui päivän mittaan ja purkautuivat hämähäkkien vuoksi. ”Mitä sä niitä pelkäät, kun ne on sua pienenpiä?” Yeah. Pelkäähän  norsukin hiiriä.

Kerroin tästä heti seuraavana päivänä olevassa terapian etäyhteydenotossa ja sain kuulla tämän olevan aitoa fobiaa ja sitä pitää hoitaa. Hyi! En mä pysty siedätyshoitoon. En mä halua edes kokeilla päästä oelostani eroon, koska siinä pitää oikeesti olla tekemisissä hämähäkkien kanssa.