Tunnemyrsky

Ei ole ollenkaan niin helppoa kirjoittaa asioita järkevään muotoon ja etenkään järkevään järjestykseen. Nyt on pakko harpata menneestä tähän sekuntiin, sillä tuon dokumentointina esiin epävakauskohtaukseni tästä päivästä. Kerroinhan jo aiemmin, että tämä muistelu ja kirjoittaminen tuo oireilua esiin ns. oireettomana päivänä. Voin poistua koneen ääreltä iloisena ja todella tyytyväisenä, kun sain kirjoitettua juttua, mutta sitten, kun joku muu taloudessamme asuva henkilö pyytääkin minulta jotain, ärähdän ja saan loppupäivän kestävän paskamaisuuden verhon eteeni. Minä taidan pyytää itseltäni ISOA asiaa, kun muistelen vaikeita asioita ja yritän julkaista niitä toisien osapuolien yksityisyyttä suojelevin muodoin. Ja kun pyydän itseltäni paljon muistelemisella, niin en taida kestää enää, että kukaan muu pyytää minua edes ojentamaan juomalasin. Tarvitsisin minulle ominaisen erakoitumisen kuplan. Terapeuttini mielestä tämä reagointi on normaalia asioiden läpikäymisessä ja kuitenkin onnitteli minua hyvästä tavasta purkaa asiaa ylös kirjoittamalla – vaikken kylläkään kertonut sen päätyvän blogiin.

Mikä on tämä tunne?

Nyt on tilanne sellainen, että olen oikeasti isoissa tunteissa, mutta en tunnista tunnetta. Tai siis en osaa nimetä sitä. Pidän itseäni vain omahyväisenä ja siksi huonona. Se mustaa taas näköalani ja pyörremyrskyn tavoin valtaa mieleni.

Pyörremyrskyssä on useampia ”värejä”. Värien kanssa kilpaa huutaa kysymys ”Mikä tämä tunne on?”ja sitä lujempaa päätä takoo itseni tuomitseminen huonoksi. Tunnistan sen, että minun ei pitäisi tuomita itseäni, mutta en pysty pysäyttämään pyörrettä. En hallitse itseäni. Miten voin rauhoittaa itseni tästä? Tälläkin hetkellä minun pitäisi olla laittamassa pitkään kypsyvää ruokaa, koska aika loppuu kesken tästä päivästä, mutta mitä minä teen? Kirjoitan. Pakko saada tämä ulos. Tai siis ylös. Tiedän hankaloittavani seuraaviakin tunteja tällä huonojen valintojen sarjalla,joka starttaa, kun mieleni myllähtää siihen tiettyyn mielen (muistin) osaan osuneesta triggeristä.

Kaikki alkoi siitä, kun miesystäväni ilmoitti menevänsä yhteisen tuttumme kanssa pubiin katsomaan jääkiekkomatsia, joka on hallissa jo loppuunmyyty. ”Jumankauta se on meidän yhteisestä ajasta pois”-ajattelin. Niin mehän emme asu yhdessä. Pelkään, että kuitenkin mies kotiutuu humalassa aamun pikkutunneilla vasta, vaikka sanoi tulevansa suoraan meille, ja saan kokea taas sen mikä loukkasi minua syvästi viikosta toiseen avioliittovuosieni aikana. Tuo tunne aktivoitui heti, kun miesystäväni iloisena ilmoitti menostaan. Eihän hän juuri käy missään yhteisenä aikanamme, että ei ole kyse siitä, että olisin suuttunut hänen taas lähtevän jonnekin.

Menneisyyden kokemukset pettymyksestä silloisen aviomieheni valinnasta olla ennemmin kavereidensa kanssa alkoholin vaikutuksen alaisena, surusta, että minä jäin yksin lapsen kanssa kotiin, epäreiluus, etten minäkin päässyt mukaan, vihaisuus miehen vastuuttomuudesta.. huoh.. kaikki aktivoituivat. Korostan, että minulla ei ole edes syytä ajatella nykyisen miesystäväni toimivan samanlailla kuin exäni. Silti se yksikin kerta tuntuu olevan minulle jo liikaa. En vain halua enää tuntea sitä. En kertaakaan. En koskaan.

Onko tämä tunne siis pettymystä vai vihaisuutta? Varsinainen vertauskuvainnollinen hedelmäsalaatti, jossa on pettymyksen ja vihaisuuden lisäksi ripaus surua ja epäreiluutta. Voisiko olla kyse vellovasta myrskystä siksi, että on monta tunnetta, jotka pyörivät ympärilläni vaihtuen huomaamattani ja siksi en saa kiinni mistään? Terapiassa olemme yrittäneet alkaa tunnistamaan tunteita ja olenkin onnistunut siinä jonkin verran tunnetilanteen jälkeen. Voi kuinka odotan sitä hetkeä, kun saan tunteista kiinni sillä hetkellä, kun ne valtaavat minut ja lamaavat todelliset päivän suunnitelmani, ja voin vain todeta olevani sitä tai tätä ja jatkaa päivääni.

Nyt tämän hetkisenä tunteena on ärsytys, kun pitää mennä suunnitelmien mukaan, eikä improvisoida. Muuten jättäisin omat suunnitelmani toteuttamatta. Mutta haluaisin elää vain itselleni tämän päivän – sitähän suunnitelmanikin on – minä menen kirkon naistenillan ”luennolle”. Mutta minun pitää olla sitä ennen itsensä kiireliemeen keittänyt kotiäiti,joka pykää safkan pöytään muillekin. Itse voisin olla vaikka syömäti.

Tyhjyys

Pelkään avaavani tuttuun tapaan sanaisen arkkuni miehelle, kun tästä myllerryksestä tokenen. Ja minä juuri opettelen hillitsemään törkyturpaani. En minä ole omahyväinen toisen rajoittaja. Minun menneisyyden haavat puhuvat! Tällä myllerrykseni hetkellä mies on autuaan epätietoinen tikittävästä  sanojen ja tunnelatauksien aikapommista sisälläni. Minä säälin miestäni jo näin edeltä. Voi jos osaisin tämän ajatuksen kanssa nyt vain sammuttaa sanomisen halun ja lopettaa ennen kuin se edes alkaakaan. Osaanhan minä nyt olla tyhjä, kun puhun miehen kanssa vaikka vaan puhelimessa. Ihan kuin mitään ei olisi minulla mielessä ja mikään ei olisi hetkauttanutkaan. Se shokkiuutinen hänen menostaan tyhjensi minut vaikkakin täytti minut myllerryksellä. Siksi pokerinaama ei petä, kun sisällä myrskyää. Siksi se mahdollinen ulos päässyt paskamyrsky tuntuukin läheiselle niin äkkiarvaamattomalta käänteeltä ja yhtäkkinäiseltä pimahtamiselta. Se on minun kohdallani ihan vain suojamuurini hälvenemistä ja tunteja kestäneen myllerryksen paineen ulospääsyä. Minulle se ei ole uusi tunneilmentymä. Toisaalta pimahdan sekunissa, kun reagoin ennen kuin ehdin tajuamaan saneeni tunnereaktion.

Terapeuttini kertoi eilen kuinka minä olen kamalan nopea reagoimaan. Tunteiden heräämisissähän ei ole mitään vikaa, vaikka niitä tulisikin monta saman minuutin aikana. Mutta ongelman tekee se, että minä ehdin reagoimaan niihin. Ja tapa jolla reagoin on se minua ja muita haittaava – ja siksi olen terapiassa. Ja NIIN HUKASSA oman itseni kanssa.

Viikon päästä

Kaikkein vaikeinta koko myrskyssä on se, kun se ei mene ohitse päivässä tai kahdessa vaikka kuinka yrittäisin mentalisoida itseäni siitä pois. Se ottaa liki viikon normalisoituakseen. Aina kun tunnemyrky alkaisi hiipua se aktivoituukin jostain aihetta liippaavasta asiasta ja taas mennään sisäisessä maailmassa se päivä myrskyn ehdoilla. Myrsky ja sen kesto uudelleen aktivoitumisien vuoksi yhdessä tekevät minulle epävakauskouhtauksen. Epävakauden oireita minulla siis ovat nuo edellä mainitut myrskyisyydet ja sen kestot.

Itseasiassa jouduin venyttämään tämän postauksen julkaisua tämän liki viikon, jotten ”tuhduksissani” julkaisen mitään, mitä voisin katua. Sen verran olen oppinut virheellisestä ja erittäin impulsiivisesta toiminnastani – kiitos terapian. Jotta vältyin tunteiden tikittävänä aikapommina esiintymisestä – ja pimahtamisesta miehelleni yritin ottaa härkää sarvista kiinni, nostaa kissan pöydälle jne.. Istuimme alas sohvalle ja kerroin missä mennään ajatuksissani. Korostin miehelle, etten ole hänen menoaan rajoittamassa ja olen hänen puolellaan hänen oikeudestaan mennä. Mies kiitteli suuresti avoimuuttani. Se ei silti poistanut paskamyrskyä sisältäni, vaikka toivoin keskustelemisen tehoavan itseeni. Saimme tosin upean käänteen kokemuksen suhteessamme ja ymmärsin tosissani mitä mies on tarkoittanut sillä, että minä en puhu vaikka puhua pälpätän päivät pitkät. Meinasin minä hermostuakin keskustellessa, kun mies toisti hyvällä sanojani, että hänellä on oikeus mennä. Silloin sain tunteen, että olen jälleen huono ja itsekäs omahyväinen lantakasa, kun miehen pitää itsekin todeta ääneen, että hän saa mennä. Se tuntui hyökkäykseltä puolustukseni avattua takkinsa ja siirrettyä miekat ja kilvet syrjään.

Pubi-peli-ilta tuli ja meni. Vietin illan kotona harhautellen ajatuksiani ja reagoimisiani legoillen lapseni kanssa. Legoilu oli paras onnenkantamoinen mitä oma inspiraationi voi kehitelläkään. Yllättäen kello vieri eteenpäin ja olinkin laittanut lapsen nukkumaan. Odottelin miestä meille saapuvaksi ja sytyttelin tunnelmavalaisua samalla, kun katselin tv:tä. Kuvittelin viettävämme romanttisen illan kahdestaan. Sonnustauduin aamutakkiin suurine suunnitelmineni ja lopulta miehen tultua ajoillaan suoraan pelin päätyttyä meille, minä sulkeuduin suojamuurini taakse ja kiristin aamutakin vyötä vetäytyessäni sohvan toiseen päähän. Katsoimme yhden ohjelman ja puhalsin kynttilät.

Olin viestilläni yrittänyt hentoisesti vihjailla miehelle ajatuksiani, mutta pelonsekaisin tuntein tein sen niin varovaisesti, ettei viestin ajatus tavoittanut miehen ymmärrystä. Suojelin itseäni ja mahdollista tunteellisuuden vaaroille alttiiksi saattamistani niin, että ilta meni odotuksistani päin prinkkalaa. Miksi en vain voinut laittaa itseäni likoon? Ehkä olisimme saaneet ikimuistoisen illan hyvässä mielessä? Mutta ei. Ihan kuin jätti-super-mainen ujous olisi vallannut minut. Olinhan kuitenkin toipunut epävakauden tunnemyrskystä sillä sekunnilla, kun mies ilmoitti olevansa matkalla luokseni. Sitten ohjat otti välttelevä kiintymyssuhdemallini. Ah, miten ihanilla eväillä seuraavaan kertaan.