Uuden edessä
Ääripäästä toiseen
Suuria tunteita, pieniä tunteita, peruskauraa ja kriisejä. Kaikki tietää, että näille tuntemuksille on omat tunnetasot. Ja kaikki tietää, että jokainen tuntee nämä tasot hieman eri potensseissa. Mitä sitten tapahtuukaan, kun kaikki muuttuu?
Epävakaalla kaiken kokeminen on jatkuvalla tasolla 80 ja pienetkin tunnehätkähdykset saavat tason nousemaan sataan ennen kuin edes sormet napsahtaa. Tai vastavuorosesti tunne on totaalista tyhjyyttä – normi-ihmisen perustason (30) alapuolella. Ja sieltä se voi silti nousta sormia napsauttamalla tasolle 100 kyselemättä. Normi-ihmisen tasot vaihtelevat hissuksiin 30-80 välillä.. luonnollisesti tason 80 ollessa jo kriisiä. Epävakaathan elävät siis 24/7 kriisiä.
Se siitä arvoasteikkoilusta, sillä oli vaan helpompi selittää asiaa. Asia nimittäin on nyt niin, että ….mun skitsot on hukassa. Mä en raivostu. Mä en suutu. Mä en vedä paniikkeja, enkä myöskään kilareita. Ja mä en nyt enää tiedä olenko ”aikuistunut” tunne-elämässäni terapian myötä vai olenko niin tsuida-puida päästäni, että vedin epävakauden -en tunne mitään, suojelen itseäni- moodit päälle.
Ikimuistoinen perjantai
Leivoin kakkuja ihan kaikessa rauhassa, kunnes henkilökohtaista perhe-elämääni, äitiyttäni ja kaikkea siihen kuuluvaa järkytettiin isolla pahalla tavalla. Asian henkilökohtaisuuden ja arkaluontaisuuden vuoksi en voi avata asiaa isommin, mutta normiminä.. se hoitamaton epävakaa minä olisi saanut kilarit, paniikit, mennyt sijoiltaan ja pitkin lankoja. Olisin itkenyt, soittanut miljoonaan suuntaan paniikkejani ja lietsonut katastrofiksi asian, joka ei ihan katastrofi ollut, mutta sinne päin kehittyväinen, jos siihen ei puututa.
Mutta mitä minä teinkään? Jatkoin kakkujen täyttelyä viilipyttynä. Oikeastaan liki ainoa rationaalinen asia mihin kykenin oli juurikin nuo kakut, joita pakonomaisesti ja oikean pakon edessä työstin eteenpäin. Kyllähän mua pelotti lievästi ja jännittikin. Olin huolissani, mutta vain hieman. En mennyt sijoiltani. En siltikään osannut tiettyä kanavaa tutkia asian edistämiseksi ja läheiseni auttoi minua. Miksi silti olin jakanut tiedon tapahtuneesta läheisilleni? Koska ööö..vanha minä olisi tehnyt sen? Koska he voivat ehkä auttaa sijaintiensa puolesta? Koska he ovat läheisiäni ja asia oli vakava ja koin tiedotuksen olevan aiheellista? Asia nimittäin oli .. on vakava. Sitä en vähätellyt missään kohtaa, vaikka tunnemyrsky ei päälle pamahtanutkaan.
Loppujen lopuksi .. loppu hyvin, kaikki(?) hyvin. Jälkiseuraamuksia asiasta tuli, ne taablattiin tietyiltä osin mallisuorituksin läpi. Koin jopa ylpeyttä itsestäni, että hei mähän osasin kuin sattuman kaupalla.
Itseltään piilossa
Se mikä minua jäi tästä kaikesta ihmetyttämään on tunteideni laimeus. Perjantaita koskeva asia on tietyltä osin vielä keskeneräinen jälkipyykistään. Mua vain häiritsee tää lunkisti ottaminen. Terapeutin mielestä tämä on aikuista toimintaa, sillä enhän mä kuitenkaan ihan täysin tunnoton ole. Tunnistan tunteiden olevan päällä, mutta vain maltillisella ..jopa ärsyttävän maltillisella tasolla. Minulla on epävarma olo, kun en tunnista itseäni tai siis tapaani ottaa vastaan asiaa ja kantaa tunnetta.
Onhan tämä ihanan ”rauhallista” ja seesteisen helppoa. Voi miksen ole aina ollut tällain asioita tunteva? Elämä olisi ollut 20 000 kertaa helpompaa ja fiksumpaa! ..vai mikä hitto mua nyt vaivaa, etten tunne isommin?! Tämä asian totaalius ja yhtäkkinäisyys tekee tämän epävarman ja jännittyneen olon. Ihan kuin olisin itse itselleni arvaamaton. ..tietyllä hyvällä tavalla siis.
Odotin kuitenkin tällaisen asian oppimisen tapahtuvan asteittain eikä tällain yks kaks yllättäen all in. Pelkään, että tulen pettymään itseeni, kun taantumavaiheessa palaan vanhaa minää muistuttavaan tilaan. Jos palaan. Ei tällaista voi opettelematta oppia. Siksi en usko olevani oppinut uutta, vaan ennemminkin tunneshokissa. Olo on uskomukseni ja kokemukseni kanssa kaksijakoinen. Fyysinen romahdus kuitenkin iski perjantain tilanteiden mentyä ohi. Eli en tuntenut henkistä lahoamista, mutta fyysinen puoli otti siitä TAAS kopin.
Olipa raskasta kirjoittaa. Pakko mennä nukkumaan. Tämä voimattomuus ottaa koville. Tokenisimpa pian tästä fyysisestä uupuneisuudesta. Huomenna odottaa eka DKT-ryhmäkerta. Stay strong!