Minä olen pienimmän kanssa

Kun kaksi vuotta sitten astuin kuvioihin, mieheni harmitteli sitä, että pienin on niin pieni, kaksi vuotta, ja isommat kahdeksan ja yhdeksän, että pienin tarvitsee isiä koko ajan, mutta niin isommatkin. Samojen asioiden tekeminen tällä kokoonpanolla oli niin vaikeaa.

Sitten minä tulin ja tuumasin, että nythän me teemmekin niin, että minä olen pienimmän kanssa niin sinä saat viettää kauan kaivattua aikaa isompien kanssa. No, eihän se ihan niin sitten mennytkään. Pienin itki silmät päästään aina joka kerta, kun jäi minun kanssaan. Ja sitten minä mietin, miksi en kelpaa, yritin lohduttaa vaikka harmitti kuunnella sitä huutoa. Yritimme kuitenkin kesällä. Aina tuli samat itkut. Jäin pienimmän kanssa kahdestaan, yritin leikittää ja viihdyttää. Se oli vaikeaa.

Aikaa kului. Pikkuhiljaa pienin alkoi hyväksymään minut. Mukana oli tietysti aina uhmaa ja mustasukkaisuutta isiä kohtaan. Me halasimme isin kanssa ja pienin juoksi väliin tai halusi syliin. Aika teki kuitenkin tehtävänsä.

Nyt pienin on 4,5 vuotta, joulukuussa siis täydet 5. Kävimme eilen saunassa, ihan kahdestaan. Pienin tottelee ja juttelee, minä olen hänelle luotettava aikuinen, aivan niin kuin itse kaksi vuotta sitten toivoinkin. Olen tästä tyytyväinen. Mies meni myöhemmin  isompien kanssa kolmisteen saunaan. Nyt tämä toimii, ainakin tämän hetken.

Muistan kuinka olin alussa mustasukkainen pienimmästä. Miksi tuo on isin sylissä enkä minä? Kuinka naurettavaa, mietin jo silloin, ja mietin nytkin. Mutta mustasukkaisuus on täysin normaali tunne uusperhearjessa. Onneksi pääsin siitä melko nopeasti yli. Ja ihan kuin minä olisin tässä kombossa ollut ainut, joka on mustasukkainen! Aikuisena sitä jyrää omat tunteensa muiden yli, ne ovat mukamassa jotenkin enemmän totta ja oikeutettuja.

Nyt lapset ovat ehkä joskus mustasukkaisia isästään, minä en enää lapsista enkä bioäidistä – joka onkin taas aivan toinen tarina sitten.

Miten tästä kaikesta sitten pääsee yli? Ajan kanssa. Se on raadollista, mutta niin se vain on. Aika korjaa. Toki me teimme myös paljon töitä miehen kanssa, puhuimme, puhuimme ja puhuimme. EIvätkä ongelmat ole vieläkään mihinkään kadonneet. Kun tuntuu, että yksi ongelma on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tulee tilalle uusi ongelma. Tämä on loputon suo niin kuin ydinperhekin – harvoin on täysin huoli-vapaata perhettä, tuskin koskaan.

Mutta tämä pienin, hänen elämässään olen ollut käytännössä aina. Mitenhän hän minut kokee, kun kasvaa isommaksi? Tämä on pienelle se normaali – minä isin puolisona ja bio yksin, ainakin nyt.