Muuttuuko mieleni – pohdintoja lapsettomuudesta, pt. 1
Lapsettomuus – tahallinen tai tahaton, siitä on puhuttu viimeisen vuoden aikana paljon. Eniten ehkä tahallisesta, niistä hassuista veloista, jotka ovat itsekkäitä ja edesvastuuttomia. Kuka ihminen nyt ei lasta haluaisi? Ei ainakaan hyvä ihminen, mahtaa siis olla huono tapaus!
Olen seurannut uutisointia lähinnä huvittuneena vaikka aihe vakava onkin. Ymmärrän asian kaikki kannat ja puolet enkä ole ottanut keskusteluista itseeni. Minulla ei siis lapsia ole, mutta miehelläni on peräti kolme kappaletta. Olenko aina halunnut olla lapseton? En toki. Kävimme aiheesta jumppaa vuoden verran, ja voi pojat, että se oli raskas vuosi!
Halusin kovasti oman lapsen. Mieheni on minua 13 vuotta vanhempi ja hänen lapsilukunsa on täynnä. Kävimme silti keskustelua, entä jos? Mietimme ja puhuimme, minä yleensä enemmän. Pöydällä oli aika isoja asioita, joko tekisimme yhteisen lapsen tai eroaisimme.
Haluni oli kova, mutta takaraivossa mietin kuitenkin haluanko lapsia sittenkään. En kertonut siitä kenellekään. Se oli se sama tuttu tunne, joka oli ollut minussa koko elämäni: lapset tuntuivat oudolta, vieraalta ja kummalliselta, mutta jostain syystä kuitenkin koin, että tottakai minusta äiti tulee. En ollut ikinä lapsirakas ja koin oloni vaivaantuneeksi lasten lähellä. Silti ajattelin, että lapsi täytyy tai pitää olla.
Kun mieheni vuoden jälkeen alkoi antamaan vihjaillen vihreää valoa, löin jarrut pohjaan. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: istuin miehen 3-vuotiaan kanssa lattialla leikkimässä autoilla ja mietin etten halua luopua yhteisestä ajastamme mieheni kanssa. Sen jälkeen kaikki helpotti. Juttelimme ja kesää kohden suhteemme otti aimoloikan eteenpäin ja parani entisestään. Olimme onnellisia jo silloin, mutta nyt tuntui että onnemme lähti ekspotentiaaliseen kasvuun.
Palaan tähän lapsiasiaan varmasti vielä myöhemminkin, mutta tänään mietin, että mitä jos mieleni muuttuu? Kuulun kaikenlaisiin vertaistukiryhmiin facebookissa ja siellä eräs pari oli nyt eroamassa, koska yhteistä lasta ei voi tulla. Toinenkin ryhmän jäsen kertoi, että on todennäköisesti eroamassa, koska täyttää 40-vuotta ja mieli oli muuttunut viimeisen kahden vuoden aikana lapsen suhteen.
Kuinka raadollista onkaan, kun joudut jättämään elämäsi rakkauden jonkun mahdollisesti saavuttamattoman vuoksi? Kuinka raadollista onkaan, kun elämäsi rakkaus halusi lapsen jonkun muun kanssa, mutta ei nyt sinun? Kuinka raadollista tämä elämä voikaan olla?
Onnekseni minulla ja meillä on nyt kaikki juuri niin hyvin kuin vain voi olla. Arkemme toimii täydellisesti näin eikä minussa ole herännyt vauvakuumeen oireita vieläkään. Tiedän että joku muu tuolla ajattelee täysin päinvastoin ja olisi valmis tekemään mitä vain, jotta raskautuisi. Tiedän että olen onnekas.
Kuinka raadollista elämä onkaan.