…kätkeytyvät kauimmaksi sanomattomien sanojen taakse.
Makoilin eilen illalla sängyllä mieheni kanssa. Katsoin häntä silmiin ja olisin vain halunnut sanoa hänelle, kuinka hyvältä musta tuntuu, että hän on siinä.
En kyennyt siihen.
Sen sijaan käänsin hänelle selkäni, peittääkseni kyyneleet, jotka meinasivat nousta silmiini.
Ja nyt kun kirjoitan tätä yksin voi vihdoin päästää ne kyyneleet valloilleen.
Miks se on niin s**t*n*n vaikee päästää ketään lähelle?
Mulla on usein olo kun seisoisin risteyksessä ja mun pitäis päättää mihin suuntaan lähden. Ja tää olo tulee aivan liian usein. Useimmiten monikin suunta houkuttais, mut koska ei voi koskaan tietää mitä mistäkin suunnasta tulee, jään useimmiten vaan seisomaan risteykseen ja se aiheuttaa mulle ehkä lievää stressiä..
Olen nyt reilu kaksi kuukautta tapaillut erästä miestä. Hän on kiltti ja mukava ja ja.. Aina töissä. Eilen illalla makoilimme sängyllä ja hän kertoili ”kateudestaan” siskoansa kohtaan, joka asuu miehensä kanssa omakotitalossa, heillä on pieni lapsi ja he ovat menossa piakkoin naimisiin.
Silloin se pieni ääni huusi (kiljui) mun pään sisällä ”Pidä musta kiinni, rakasta mua, huomaa että mä olen tässä!”
Silti makasin vaan hiljaa siinä, enkä sanonut mitään.
Samaan aikaan mä oikeasti pidän kyseisestä miehestä hyvinkin paljon, mutta samaan aikaan pelkään, että mitä tästäkin tulee.. Ollaan aina eri aikaan vapaalla ja kummallakin on omat kiireensä, nähdään harvoin ja hän ei tunnu oikein tietävän, haluaako hän olla juuri mun kanssa vai ei. Hän on sanonut, ettei halua, että mä katoaisin hänen elämästään kokonaan, mutta mitä se tarkoittaa?!
Ja kun mä seison siellä risteyksessä, mietin lähdenkö samaan vai eri suuntaan, mä tunnun kokoajan tönivän häntä pikkuriikkisen kauemmaksi, suojellakseni itseäni. Mun pitäis nyt vaan joko tönäistä kunnolla, tai pitää tiukasti kiinni.
