Keskeneräinen

Pitkästä aikaa. Viime postauksen jälkeen asiat alkoivat mennä niin päin helvettiä, että päätin haudata koko ajatuksen blogista. Kesä oli täynnä huolia, ahdistusta ja muuta paskaa sekä omasta että läheisten terveydestä ja voinnista. Kuormitusta tuli niin paljon lisää, että ymmärsin nyt olevan se hetki, kun pitää vihdoin hakea keskusteluapua. Sitä hetkeä olenkin lykännyt jo vuosia ja yrittänyt räpiköidä omin voimin, esimerkiksi perustamalla tällaisen reflektointiblogin.

Ihailen ihmisiä, jotka hakeutuvat terapiaan, mutta samalla en ole koskaan suonut sitä itselleni. Se olisi heikkouden merkki, vaikka muilla näen sen vahvuutena. Olen sokea piste empatiakyvyssäni. Aloin syksyn alussa käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa. Tarkoituksena oli purkaa pitkään jatkunutta kuormitusta, mutta ankaruus itseä kohtaan ja ylisuorittaminen ovat, yllätys yllätys, pulpahtaneet vallitseviksi teemoiksi keskusteluihin. Puhuminen on tuntunut hyvältä. Tai onhan se ihan kamalaa itkemistä, mutta sen jälkeen on tyynempi ja lempeämpi olo itseä kohtaan.

Yksi iso inspiraatio keskusteluavun hakemiselle oli Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt, josta tunnistin itseni erittäin vahvasti. Oivalsin myös, että mun tärkeysjärjestys on täysin vääristynyt, kun työ ja opiskelu ovat kiilanneet ylimmäksi ja paljon merkityksellisemmät asiat, kuten läheiset tai oma hyvinvointi, ovat hautautuneet alas. Rakastan mun työtä ja nautin siitä, mutta olen rajannut työnteon nyt niin minimiin, että välillä hävettää (saako näinkin muka laiskotella, ettäs kehtaan). Opiskelua inhoan, mutta olen tahkonnut sitä tunnollisesti hampaat irvessä. Opiskeluiden lopettamisesta haaveilu auttaa jaksamaan. Tuskin katuisin sitä, vaikka varmasti kokisin jollain tavalla epäonnistuneeni.

Vaikka viime kuukaudet ovat olleet syvältä, niin suorittamisesta toipumisen ”operatiivinen” puoli on mennyt ihan mukavasti. Olen sanonut ei muutamille työtarjouksille ja yrittänyt opetella alisuorittamaan ylisuorittamisen sijaan (hankalaa mutta jopa hauskaa). Olen myös onnistunut laskemaan omia laatustandardejani. Eeva Kolun kirjan lukemista seurannut ahaa-elämys sai ymmärtämään, että mun standardit eivät ole ollenkaan tästä maailmasta. Ymmärrän myös ekaa kertaa miksi ei kannata joka kerta antaa kaikkeansa. Siksi, että jäisi enemmän vapaa-aikaa ja olisi vähemmän stressiä. Ehkä myös siksi, että olisi onnellisempi?

Viime aikoina on turhauttanut, että miksi tämä uupumuksesta toipuminen ja uudenlaiseksi ihmiseksi kasvaminen ei tapahdu nopeammin. Olen miettinyt miten voisin edistää tätä hommaa. Suoritusmoodi on tiukassa. Yritän kuitenkin malttaa pysytellä täällä apukuskin paikalla ihmettelemässä. Välillä se on helppoa ja avartavaa ja toisinaan tuskastuttaa itseni sättimistä. Haluan kuitenkin oppia nauttimaan keskeneräisyydestäni.