Mietteliäs vaativa pelkuri

Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon perhesuhteitani ja lapsuuttani. Ensimmäisellä kerralla kun kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla, hän kysyi millainen lapsuuteni oli. Menin aivan kipsiin, vakuuttelin että ihan onnellinen ja johdattelin keskustelun muihin aiheisiin. Lapsuuteni onkin ollut mielestäni ihan onnellinen, ihan perus. Eikös avioeroperhe, jossa ei puhuta tunteista, ole ihan normaali? En epäile hetkeäkään, etteikö tällaisia perheitä olisi Suomi täynnä, varsinkin 90-luvulla. Vanhemmilla oli muutakin (lama)miettimistä kuin perheen tunneilmasto. Olen syönyt seurakunnan ruokaseteleillä ostettua ruokaa ja kulkenut tuttavaperheiden lasten vanhoissa vaatteissa. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut, että perheemme olisi erottunut mitenkään muista, kaikilla tutuilla oli samanlaista, jotkut vaan saivat enemmän uusia vaatteita ja tavaroita.

Asiat eivät ole olleet lapsuudessani todella huonosti, vaikka työttömyys, alkoholismi ja väkivalta vilahtavatkin muistoissa. Mikään niistä ei leimaa lapsuuttani niin, että ne tulisivat ensimmäisenä mieleen, mutta kaikista on kyllä jäänyt selvärajaiset ikävät muistijäljet. Mutta sekin on varmasti aivan tavallista monen lapsuudessa ja nuoruudessa. Hävettää edes ajatella lapsuudesta arvostelevaan sävyyn, kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, antaneet kaikkensa ja yrittäneet kasvattaa minusta ja sisaruksista kunnon ihmisiä, omasta keskeneräisyydestään huolimatta. Ja meistähän kasvoikin, oikein korkeakoulutettuja kunnon ihmisiä. Miksi silti lapsuuttani ajatellessani mieleen nousee negatiiviset asiat? Johtuuko se uupumuksesta, kun päässä pyörii muutenkin paljon negatiivisia ajatuksia? Olenko kiittämätön kitisijä, joka ei ole kokenut todellista kurjuutta ja tekee pikku mielipahasta liian ison ongelman? Vai onko lapsuudessani sellaisia piirteitä, joita en ole ajatellut tai ymmärtänyt vielä, ja heijastelen niitä jotenkin vanhempieni kautta, kun en muutakaan osaa?

Muistan jännittäneeni, stressanneeni ja pelänneeni paljon lapsena ja nuorena. Monesta pelottavasta tai turvallisuuden tunnettani ravistelevasta tilanteessa piti selvitä yksin ja selvisinkin. Reippautta arvostettiin perheessäni, epäröinti oli nyhveröille. En halunnut tai uskaltanut näyttää pelkoani, ja se pelko taisikin jäädä kytemään ja vaikuttaa näinäkin päivinä. Opin pärjäämään yksin mikä on hienoa ja tärkeää, mutta en pyytämään apua. En tiedä onko joku jolta olen pyytänyt apua hylännyt minut joskus lapsena, kun ajatus avun pyytämisestä ja jäämisestä oman onneni nojaan on niin vahva. Vai onko ajatus syntynyt vasta aikuisiällä. Kuten viime postauksessakin kirjoitinkin, en osaa avautua ihmisille, jonka arvelen johtuvan osittain myös siitä, että olen saanut avautumisyrityksiin ja avunpyyntöihin niin huonoja reaktioita. Tiedän, että minulla on korkea kynnys avun pyytämiseen, mutta en ole yhdistänyt sitä aiemmin turvallisuuden tunteeseen. Ehkä en avaudu, koska pelkään että toinen osapuoli hylkää minut? Muutaman avautumiskokemuksen perusteella tunne on ehkä vahvistunut. Silloin kun turvallisuuden tunteeni on saavutettu, eli tällä hetkellä kahden ihmisen seurassa, pystyn puhumaan ihan kaikesta ilman filtteriä.

Tässä kirjoittamisen lomassa tein pitkästä aikaa Myers-Briggs-persoonallisuustestin. Edellisestä kerrasta on jo vuosia ja ajattelin, että olen muuttunut, mutta sainkin saman tuloksen. Tulosanalyysissä oli kiinnostava kohta, nimittäin ystävyyssuhteissa pettyminen. Tekstin mukaa idealistina uskon kaikista hyvää, mutta ihmiset ovat epätäydellisiä eivätkä aina onnistu täyttämään heille asettamiani korkeita odotuksia. Tosi kiinnostava ajatus. Olen kyllä tunnistanut, että vaativuuteni ja täydellisyyden tavoitteluni ulottuu kanssani työskenteleviin (ja tämän muuttaminen onkin ollut yksi tärkeimmistä kehityskohteista uupuksesta toipuessa), mutta en ole tajunnut asettavani odotuksia myös ystävilleni. Tämä selittäisi ainakin pettymykseni ihmisten reaktioihin avautumisyrityksilleni ja itse asiassa vähän muutakin pettymystä ystäviäni kohtaan. Nyt tulikin kunnon ahaa-elämys takavasemmalta turvallisuus- ja pärjäämispohdintoihin, jään hauduttelemaan.