Hyväksyntää hakemassa ja minuus hukassa
Olen uhrautuvainen auttaja, joka saa hyvän mielen, kun voi olla hyödyksi ja tukea muita. Kun otin tämän positiivisen mielikuvani motiivit tarkempaan läpivalaisuun, ymmärsin, että en toimi ainoastaan vilpittömästä halustani auttaa, vaan myös miellyttääkseni muita.
Muiden auttaminen on jaloa ja epäitsekästä, mutta siinä voi myös unohtaa itsensä. Ja uuvuttaa! Autettavat ihmiset eivät lopu koskaan. Jotkut käyttävät kilttiä auttajaa hyväkseen päästäkseen itse helpommalla. Ja vaikka olisi kuinka ymmärtäväinen ja empaattinen muita kohtaan, ihmisten itsekäs toiminta voi kyynistää ja katkeroittaa, kun itse yrittää toimia yhteisen edun nimissä.
Tänä vuonna olen yrittänyt välittää muista vähemmän ja tarjota apuani erittäin harvoin. Kuulostaa epäinhimilliseltä ja tunteettomalta, mutta uupumuksesta toipuessa olen ollut melkeinpä pakotettu keskittymään omaan hyvinvointiini (joka on kyllä ollut suurimmaksi osaksi pahoinvointia). Eipä minulla ole ollut hirveästi voimiakaan auttaa muita. Saan normaalisti auttamisesta energiaa ja hyvän mielen pitkäksi aikaa, mutta tänä vuonna auttaminen on tuntunut stressaavalta ja kuormittavalta. Kuten aiemmin kirjoitin, olen sokea piste empatiakyvyssäni. Ymmärrän muita loputtomasti, mutta itselleni olen julmuri. Tänä vuonna olen onnistunut hölläämään kontrollifriikkaamista ja itseni piiskaamista. Itseni auttaminen ja hyväksyminen ovat saaneet aikaan hyvän olon. En oikein osaa sanoa mikä säädin päässäni on naksahtanut uuteen asentoon, mutta olen saanut rentoutta tekemiseeni ja ajatuksiini itsestäni.
Hyväksynnän hakemisen lisäksi mietin myös liikaa muiden mielipiteitä minusta. Vaikutan ulospäin itsevarmalta ja tuttavani todennäköisesti luonnehtisivat minua henkilöksi, joka ei välitä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Mutta kyllä minä välitän. Uupumus sai minut eristäytymään läheisistäni ja itsetuntoni laskemaan tavalla, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen syksystä asti painiskellut arvottomuuden tunteiden kanssa. Kun olen ystävieni seurassa, olen iloinen ja tyytyväinen (kunhan en ala ajatella liikaa vaan keskityn hetkeen), mutta mukavan yhdessäolon päätteeksi mielen valtaavat kysymykset: Miksi nämä mukavat ja fiksut ihmiset haluavat viettää aikaa tällaisen nollan kanssa? Eivätkö he huomaa kuinka tunnekylmä hylkiö olen? Eivätkö he tajua, että olen negatiivinen, itseäni piiskaava kyyninen julmuri? Tuntuu, kuin sairastaisin jonkinlaista ystävyyden huijarisyndroomaa. Onneksi ymmärrän, että negatiiviset ajatukseni eivät ole totta, vaan omaa kuvitelmaani. Mutta eivät negatiiviset ajatukset ole tästä ymmärryksestä huolimatta haihtuneet mihinkään.
En oikein osaa sanoa mistä tämä ennenkokematon arvottomuuden tunne suhteessa ystäviini kumpuaa. Ainakin olen huomannut, että nyt kun olen ollut uupunut ja käynyt juttelemassa ongelmistani, olen vähän tolaltani, että minulla menee huonosti. Noloa myöntää, mutta olen tottunut, että minulla menee aina hyvin. Tottakai olen kokenut elämässäni vastoinkäymisiä ja kriisejä kuten muutkin, mutta tämä vuosi on ollut tähän mennessä pisin ahdistava ja paskamainen jakso elämässäni. Olen siis tolaltani siitä, että minulla menee huonosti. Pelkäänköhän, että muut huomaavat tämän, koska en ole mitenkään julkisesti romahtanut tai avautunut ongelmistani? Pelkäänkö, että jos muut näkisivät haavoittuvuuteni he pitäisivät minua heikkona ja huonona ihmisenä? Vai olenko vain itse pihalla siitä kuka olen? Diagnosoin itselleni syksyllä identiteettikriisin, jonka uupumus laukaisi. Olen ollut niin pitkään omistautunut työlleni, että kiinnitin minuutenikin siihen. Nyt, kun olen kriisissä ja kyseenalaistan asioita, minuuteni tuntuu suurelta kysymysmerkiltä. Lohduttavaa, että vaikka olen nyt hämmentynyt kuka oikein olen, onneksi ajatukseni ovat positiiviset tulevaisuuden suhteen. Tämä on tärkeää mietiskelytyötä, jolle haluan antaa aikaa, ja tämän ajanjakson jälkeen viihdyn toivottavasti paremmin nahoissani.