Keskeneräisenä uuteen vuoteen
En kirjoittanut uuden vuoden kynnyksellä maailmoja syleilevää vuositilinpäätöstä someen. Olen tehnyt niin joskus, mutta tänä vuonna tuntui, että alkaa lähinnä itkettää, kun ajattelen mennyttä vuotta. En julkaissut vuoden tykätyimpiä kuvia, koska kuvista tuli mieleen ahdistus niiden ottohetkellä. Olin uuden vuoden kynnyksellä tosi iloinen, kun paskavuosi oli vihdoin ohi, mutta samalla tuntui, ja tuntuu edelleen, että olen aivan pihalla ja vähän paniikissakin. Mitäs nyt? Olen edelleen kujalla kuka olen. Menneen vuoden tuskat ovat vielä niin lähellä, että kirvelee. Aluksi meinasi alkaa ahdistamaan, mutta viime päivinä olen saanut rentoutta ajatuksiini. Olen edelleen keskeneräinen, mutta ei se haittaa. Keskeneräisenäkin voi kokea onnentunteita ja jopa varmuutta. Voin edetä omaan tahtiin ajatuksiani ja tunteitani tutkaillen, kuten viime vuonna. Viime vuosi aloitti jotain. Tuntuu jopa, että jokin luova kanava minussa olisi avautumassa. Olen jo pitkään kaivannut luovuutta takaisin elämääni, mutta ei se ainakaan viime vuosien pakottamalla ja suorittamalla ole alkanut kukkimaan.
Viime vuoden aikana koin myös, että sain jotkut ihmisyyslasit (en keksinyt mitään järkevämpää termiä) silmilleni, joiden avulla näin kaiken sen taakse, jota ylläpidämme somessa, työssä, ihmissuhteissa ja omassa päässämme. Sieltä paperinohuen verhon takaa löytyi sairauksia, kuolemaa, kipeitä traumoja, julmuutta itseä ja muita kohtaan. Se kaikki on todellisuutta, mutta jotenkin piilotettuna, ainakin omassa kuplassani. Toki joku aina välillä kirjoittaa jonkun kipeän avautumisen someen, mutta aika hyvin kulissit pysyvät kunnossa.
Olen kai onnekas, kun en ole vielä koskaan joutunut hyvästelemään ketään todella läheistä. Toisaalta se on johtanut siihen, että olen aina pelännyt kuolemaa ja sairastumista (en omaani, mutta läheisten). Kuolema ja sairastuminen ovat tuntuneet pelottavilta ja etäisiltä. Tänä vuonna olen joutunut lähelle kumpaakin ja se on ollut järisyttävää.
Miellän luovan kanavan avautumisen ja ihmisyyslasien kautta näkemisen jotenkin yhteenkuuluviksi. Avautuuko luova kanava katsellessa ihmisyyslaseilla ympärilleen? Ajattelin ensin, että miten niin moni ummistaa silmänsä näiltä ihmiselämän puolilta. Sitten tajusin, että eiväthän muut välttämättä ummista. Minä vaan ajattelen niin, koska olen itse toiminut sillä tavalla. Sitä paitsi, ei ihmisyyden pimeimpien ja kipeimpien puolien jokapäiväistä tykitystä edes jaksa, välillä on pakko laittaa laput silmille.
Tulipa taas kovin erilaista tekstiä kuin aloittaessa ajattelin. Jäi jotenkin kesken, mutta se on vain hyvä, jää pureskeltavaa pään sisään. Tämä blogikin on auttanut luovuuden herättelyssä, tuntuu tärkeältä ja hyödylliseltä kirjata asiat ylös aika improvisoidusti eikä vasta valmiiksi viimeisteltyinä.