Kun kokoajan sattuu

Olen kirjoittanut aiemmin blogiin henkisistä kipupisteistä ja tuntemuksista. Viime vuonna, tai oikeastaan viime vuosina, eniten mielenterveyteeni vaikuttanut asia on kuitenkin ollut fyysinen kipu. En ole vielä pystynyt hyväksymään saati ymmärtämään sitä tosiasiaa, että olen kipukroonikko. Yritän edelleen hallita kipua ja saada sen katoamaan, ikäänkuin kipu olisi akuuttia ja hoidettavissa. Ajatus loppuelämän jatkuvasta kivusta tuntuu vielä tosi musertavalta.

Fyysinen kipu on aiheuttanut surua, ahdistusta, turhautumista ja toivottomuutta. Olen koteloitunut kuoreeni hiivuttaen sosiaaliset suhteeni. Ajatus ajan viettämisestä läheisten kanssa ahdistaa, koska ajattelen, että minun pitäisi avautua ahdistuneista tunteistani. Tarkkailen myös kokoajan fiiliksiäni, kun ole ihmisten seurassa ja alan katastrofoida negatiivisia fiiliksiäni. Lisäksi tarkkailen fyysisiä tuntemuksiani joka hetki. Sattuuko nyt, entä nyt,entä nyt, entä nyt? Nyt? Sattuuko tämä, entä tämä? Sattuuko nyt? Mietin kaiken kivun kautta ja jos kipu tuntuu heti aamusta, päiväni on pilalla.Tunnen myös olevani yksin kivun kanssa. Se on vallannut oikeastaan koko elämäni.

Syytän itseäni kivusta, vaikka kipu ei ole minun vikani. Ilman syytä ilmaantunut kipu tuntuu mahdottomalta ja liian hallitsemattomalta, aina pitää löytyä joku syy ja seuraus. Syytän itseäni negatiivisista tunteista, joita kipu aiheuttaa. Pitäisi olla reipas ja pystyvä, mukava ihminen, eikä pahantuulinen ja lannistunut hylkiö. Pelkään myös, että kuvittelen kivun. Aivot ovat suoltaneet viime aikoina ennen kokematonta ahdistusta ja arvottomuuden tunnetta, miksei samaan syssyyn negatiivisia kiputuntemuksia?

Luen Tapio Ojalan kirjaa Kivun kanssa, jonka muistiinpanojen pohjalta kirjoitan tätä postausta. Kun viime kesä oli kiputuntemusten kanssa synkimmillään, löysin Ojalan kirjoituksia netistä ja sain voimaa ja elämäniloa ajatuksesta, että kipu on kokemus, ei pelkkä epämiellyttävä tuntemus. Kirjan lukeminen on vahvistanut tätä ajatusta ja  johdattanut miettimään kokemuksen eri puolia. Kirja kysyy esimerkiksi, mitä ajattelen kivusta juuri tässä elämäntilanteessa? Sanoisin, että tämä kipukokemus on herättänyt vanhan trauman eräästä toisesta fyysisesti ja psyykkisesti koettelevasta ajasta, jolloin tunsin, että tilanne on ahdistava ja kuormittava, mutta ennen kaikkea hallitsematon. Tuntuu vaikealta ajatukselta, että en voi itse kontrolloida fyysistä vointiani ja musertavalta kokea pettymyksiä joka päivä. Tuntuu, kuin tarpoisi juoksuhiekassa. Kipu herättää siis ikäviä muistoja. Kipu tuntuu myös epäreilulta (klassinen miksi juuri minulle käy näin) ja erittäin lannistavalta. Olen vuosien tauon jälkeen löytänyt liikunnan ilon, mutta kipu on tumma varjo sen yllä. Kipu tuntuu myös rajoittavan minua ja pakottaa muiden avun varaan, joka tuntuu ärsyttävältä.

Kirja kysyy myös mitä ajattelen kivusta, mitä se minulle merkitsee? Tiivistettynä, kipu on ärsyttävää, rajoittavaa ja lannistavaa. Ajatukseni kivusta ovat hyvin kielteiset. Kirja kysyy, mistä kivun kielteisyys on peräisin. Onko elämässä jokin muu asia, johon ei ole tyytyväinen, minkä takia syyttää kaikesta kipua. Mikä elämässä loppujen lopuksi nyppii? Näihin en ehkä osaa vastata. Tuntuu, että negatiiviset ajatukseni ovat niin kietoutuneet kipuun ja uupumukseen, etten osaa enää erotella, mistä mikäkin negatiivinen ajatukseni kumpuaa. Ainakin se nyppii, että tunnen itseni nykyään hauraaksi kuoreksi, joka istua tuijottaa apukuskin paikalla, kun elämä vilistää silmien edestä. En ole enää aktiivinen toimija, joka tietää mitä haluaa ja suuntaa sitkeästi tavoitteitaan kohti. Toisaalta, kun ajattelen entistä suorittajaminää ja nykyistä haahuilijaa, ei haahuilija tunnu yhtään sen huonommalta vaihtoehdolta. Pysähtyminen ja sivusta seuraaminen on ihan okei, mutta en haluaisi pyöriä näin paljon negatiivisissa fiiliksissä oman navan ympärillä. En kuitenkaan osaa lopettaakaan.

Ojala kirjoittaa, että kivun voittaa lopettamalla sodan sitä vastaan. Olen yrittänyt välillä alkaa ajattelemaan jotain muuta, kun kipu pulpahtaa mieleen. Harhautus  on ollut ihan toimivaa, mutta kirjan mukaan ei pitkällä tähtäimellä toimi. Haluanko elää vai taistella kipua vastaan? Jos elää, niin kipu pitää hyväksyä osaksi elämää.

Aivot ja hermosto ovat monimutkainen kokonaisuus. Jatkuvat kiputuntemusten aiheuttamat negatiiviset ajatukset ilmeisesti vain ylläpitävät aivojen toimintahäiriötä, jonka pitkittynyt kipu on synnyttänyt. Myönteinen taas ruokkii myönteistä, joten positiivisilla fiiliksillä voisi ilmeisesti häiriköidä ja saada muokattua aivoja ja hermostoaan (nehän eivät ole mikään staattinen järjestelmä muutenkaan).

Olen ottanut nyt ensimmäisiä haparoivia askeleita kivun hyväksymisessä. Kuten Ojalan kirja toteaa, kivun hyväksyminen ei ole päätös vaan prosessi, joka vie aikaa. Olen viime päivinä yrittänyt olla ajattelematta kipua niin paljon, annan sen vain olla. Olen myös yrittänyt ajatella positiivisemmin ja olla hyväntuulinen. Tämän tekstin kirjoittaminen sai kyllä taas surulliseksi. Takapakit pelottaa, mutta minä olen sisukas ja optimistinen. Minulla on myös elämäni tukipylväs, johon turvautua, kun uskoni huojuu.

Olen surrut sitä millaisen ihmisen kipu on minusta muovannut. Ojalan kirjassa on lohdullinen lause, joka on auttanut sekä kivun että itseni hyväksymisessä:

On ehkä rikkonaisempi, haavoittuvaisempi, herkempi, hitaampi, varautuneempi, epäilevämpi, vakavampi, kyynisempi, (inho)realistisempi, totisempi ja alakuloisempi, mutta ihmisenä ei ole yhtään huonompi tai onnettomampi.