Mitä tahansa puuta heinää

Kirjoitan blogiin yleensä silloin, kun minulla menee huonosti ja mielen päällä on häiritseviä asioita, joita yritän käsitellä kirjoittaen. Hiljaisuus on merkki siitä, että voin hyvin. En koe tarvitsevani kirjoittamista hyvinvoivana, mutta kokeillaanpa.

Olen tuntenut viime aikoina syvää onnellisuutta. Tuntuu nololta kirjoittaa tämä, mutta en ole oikein koskaan osannut tuntea kiitollisuutta hienoista asioista tai ihmisistä elämässäni. Nyt on päässyt jopa kiitollisuuden tilaan. Olo tuntuu seesteiseltä ja niin hyvältä, etten uskalla kertoa siitä muille. Pelkään, että minua pidettäisiin ärsyttävänä leuhkijana.

Tottakai mielen valtaa säännöllisesti ärtymyksen tunne ja negatiivisuus, mutta pääsen siitä hyvin yli, kun huoleni ovat pieniä ja ohimeneviä. Ne eivät kasaudu lumipalloksi, joka vain kasvaa kasvamistaan jokaisesta vastoinkäymisestä. Mutta vaikka olen tosi tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni ja olooni, mietin silti jatkuvasti mikä on seuraava siirtoni. Tuntuu melkein kuin yrittäisin sabotoida hyvinvointiani. Ehkä se on osa ihmisyyttä, kun vain muutos on pysyvää.

Tiedän, että minulla on edelleen identiteettikriisi, mutta se ei ryöpsähtele ilmoille. Hassua, miten kriisin pystyykin pitämään kannen alla. Pelkään tosin, että kirjoittamalla siitä manaan kriisin esiin.

Olen onnistunut alkukesän seinään törmäämisen jälkeen säilyttämään rentouden, eikä suorittamiseni ole kriisiytynyt. Mietin tänään, kun olin myöhästymisen myötä kireä kuin viulunkieli, että stressaan erityisesti aikatauluja. Onkohan se kotoa opittu malli? Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta vanhempieni ärtymyksen ja oman häpeäni ja stressini, jos myöhästyin. Tänään myöhästyin oikein roimasti, mutta päätin antaa sen itselleni anteeksi. Kukaan ei suuttunut.

Viime aikoina olen ajatellut sitä, että on tärkeää tehdä eikä vain puhua. Aika kuluu, joten jos nyt aloittaa, kohta on jo paljon kokemuksia karttuneena. On tärkeää tehdä, vaikka kaikki aivoja sulattava ajanhukka vetää niin viekottelevasti puoleensa. Olisi hienoa omistautua jollekin kiinnostavalle täysin, mutta koskaan ei tunnu löytyvän tarpeeksi aikaa tai energiaa. Mutta jos jaksaa tehdä jotain silloin tällöin, pysyy toimintakykyisenä ja voi ehkä saada jossain vaiheessa ajatuksen jostain suuremmasta, jota sitten edistää intensiivisemmin. Haluaisin tutkia jotain tekemisen kautta, mutta en vielä tiedä mitä.

Kun häiritseviä asioita ei ole mielen päällä, tekstiä on vähän vaikeampi tuottaa ja todennäköisesti tylsempi lukea. Mutta tuntuu, että kirjoittaminen antaa samanlaista mielihyvää, kuin jostain hankalammasta asiasta kirjoittaessa. Ehkä tärkeintä on kirjoittaa mitä tahansa puuta heinää.