Luin tänään loppuun Saara Turusen kirjan Sivuhenkilö. Tykkäsin siitä ja samaistuin vahvasti tarinan kertojaan. Tajusin, että olen itsekin kokenut olevani sivuhenkilö viimeisen vuoden ajan. En ole halunnut tai pystynyt ottamaan pääroolia elämässäni burnoutin ja muiden kuormittavien tapahtumien vuoksi. En silti sanoisi jääneeni sivurooliin, se kuulostaa niin passiiviselta. Ennemminkin ajattelen itse jättäytyneeni sivurooliin. Tuntuu oudolta, irrationaaliselta ja vähän hävettävältäkin olla sivuroolissa omassa elämässään, mutta se johtuu enemmän kulttuurillista paineista. Pitäisi olla eteenpäin menevä aktiivinen toimija eikä pysähtynyt passiivinen möykky. Välillä olen itsekin kauhuissani, että kauanko tätä sivullisuutta jatkuu, vaikka olenkin sen itse valinnut. Osaisinko olla enää pääroolissa?

Viime aikoina suurin osa päivistä on lipunut mukavasti ohi itkemättä tai synkistelemättä aamusta iltaan. Olen ollut enemmän ihmisten kanssa tekemisissä eikä se ole ahdistanut. Toki olen kokenut välillä ulkopuolisuutta, mutta en kuormitusta tai syyllisyyttä. Yritän ajatella nykyään, ettei kukaan odota minulta mitään. Olen luonut niitä odotuksia aiemmin itse lupautumalla tekemään kaikkea muiden puolesta ja sitten ryytynyt kuormani alle tai sättinyt itseäni, kun en ole lupausteni mittainen. Nykyään lupaan hyvin vähän.

Kaikenlainen luova puuhastelu on vaikuttanut mielialaani erittäin positiivisesti. Tajusin, etten ole vuosiin jaksanut tehdä oikein muuta kuin suorittaa. Nyt olen alkanut lukea paljon, katsoa kiinnostavia esityksiä ja tehnyt haparoivan yrityksen piirtämisen ja käsitöiden suuntaan. Nämä kaikki ovat tuottaneet paljon iloa ja herätelleet kadonnutta inspiraatiota. Mieleeni nousi myös ajatus, että taiteen ja kulttuurin on pakko olla ihmiselämän tarkoitus, en keksi mitään tärkeämpää.

Koska olen kunnianhimoinen suorittaja, joudun vähän taistelemaan sitä vastaan, etten ala paineistaa luovaa tekemistäni liikaa. Kirjoitusteni ei tarvitse johtaa esikoiskirjaan, piirustusten uraan kuvittajana tai käsitöideni omaan mallistoon. Luin jostain jonkun taitelijan mielipiteen, että sillä on eroa onko taide oikeaa taidetta vai vaan jonkun omaa terapiataidetta. Omaksuin tympeän jaottelun heti omaankin päähäni ja ajattelin, että minä ainakin teen joskus sitten ylevää ja vakavasti otettavaa taidetta ja on häpeällistä, jos joku pitää sitä vain terapiataiteena. Mutta miksi terapiataidetta pitäisi hävetä? Miksi se on alempana arvoasteikolla kuin ”oikea” taide? Useinhan ”oikean” taiteen tekijätkin sanovat taiteensa olevan heille ikään kuin terapointia. No niin, kierrokseni lähtivät heti nousuun. Kohdallani lienee parasta, että teen vain jotain ilman tarkempaa määrittelyä tai tavoitteellisuutta.

Tällä hetkellä luova tekeminen inspiroi, mutta kaikki työuraan liittyvä ei. Teen töitä ja nautin siitä, mutta teen vain sen verran, että pärjään ja lopun ajan leppoistelen. Minua ei kiinnosta verkostoituminen, opintoni seisovat inspiraation puutteesta enkä jaksa etsiä lisää kiinnostavia työtilaisuuksia. Koen, että olen valinnut tämän sivullisuuden, mutta välillä hirvittää, että syrjäydynkö työelämästä. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun ihmiset ympärilläni puhuvat kiirepuhetta. Minulla ei ole kiire enkä halua kiirettä enää. En sano sitä ääneen, koska se tappaa keskustelun ja pelkään, että muut ovat kateellisia ja alkavat vältellä minua. Olen iloinen, kun voin tehdä töitä mahdollisimman vähän, mutta samalla ulkoapäin tulevat normit ja ihanteet saavat minut tuntemaan häpeää. En ajattele olevani inspiroiva työelämän kapinallinen vaan etuoikeutettu laiskuri. Tavallaan olen mielestäni urani huipulla, kun voin tehdä töitä mahdollisimman vähän ja jopa valita vain kivat projektit, mutta en uskalla sanoa tätäkään ääneen. Ihmiset, jotka vihaavat downshiftaajia, alkaisivat vihata myös minua. He kysyisivät pisteliäästi kuka maksaa eläkkeeni. Toki itseänikin kuumottaa ajatus, että millä meinaan tulla toimeen eläkeiässä. En tiedä, en ole keksinyt vielä kaikkia vastauksia.

Viime viikolla koin surrealistisia hetkiä ihmisten parissa. Tapahtumat olivat oikeastaan aika arkisia, mutta hieman yllättäviä. Koin ne hyvin voimakkaasti, tuntui kuin olisin ollut elokuvassa. En oikein osaa selittää mikä tilanteissa oli niin poikkeuksellista, mutta aistin muiden ihmisten tunteet ja niiden vaikutuksen tunnelmaan erittäin voimakkaasti. Se tuntui hyvältä ja jännältä. Onkohan herkkyyteni, jota olen aina pitänyt ennemminkin taakkana kuin voimavarana, virittynyt vuoden sivullisuuden aikana johonkin uudelle tasolle? Ainakin toivon niin.

Tajusin viime syksynä uupumuksesta toipuessani, että en ole oikeastaan koskaan tietoisesti asettanut rajoja työnteolleni. Työskentelin pitkään alalla, jossa armoton työtahti on hyve ja ylpeyden aihe. Toimintakykyä ja elämänhallintaa horjuttaneista työputkista kerrottiin sotatarinoita ja burnoutit olivat heikkouden merkki. Toivuin itsekin kaapissa aiemmista uupumuksistani ja jatkoin samaan malliin, jotta en vaikuttaisi heikolta. En koskaan kuullut työssäni, että riitän tällaisena. Kun pomo ilmoitti, että teimme historian parhaan tuloksen, seuraavassa lauseessa hän totesi, että aina on silti parantamisen varaa. Mikään ei riittänyt. Tällaisessa ilmapiirissä oli hankalaa vetää rajoja itselleen. Varsinkin, kun on kiltti tyttö uransa alussa ja sisäistänyt alan kulttuurisen raatamisnormin.

Takaisin viime syksyn rajanvetoon. Tein tällaisen listan omista rajoistani työlle:

• Ei yli 37,5-tuntista työviikkoa kuin erittäin painavasta syystä (paljon rahaa tai paljon hyötyä)
• Ei yli 37,5-tuntista työviikkoa liian usein
• Ei työsähköpostin tsekkaamista klo 17 jälkeen kuin erittäin painavasta syystä
• Pitkä työviikko tai pitkä työpäivä tulee kompensoida vapaana mahdollisimman pian
• Merkkaan jokaiselle viikolle vapaapäivän ja yritän tosissani pitää siitä kiinni (voi olla kaksi puolipäiväistäkin)
• Kehtaan asettaa pidempiä deadlineja ja neuvotella asiakkaan asettamista aikatauluista

Lista on jäänyt vähön unohduksiin, mutta nyt kun katson sitä, olen pitänyt näistä rajoista melko hyvin kiinni. Ainoastaan sähköpostin tarkistelussa pitäisi petrata.

Nyt neljä kuukautta myöhemmin lisäisin listalle seuraavat vähän abstraktimmat kohdat:

• Luotan intuitioon. Jos se huutaa VIRHE, kuuntelen sitä ja skippaan epäilyttävän tarjouksen tai pyynnön. ’Tämä ei tunnu hyvältä’ on aivan hyvä perustelu päätöksenteossa.
• En auta muita aina kuin mahdollista, vaan silloin, kun minulla on aikaa ja energiaa siihen
• En alistu, kun joku yrittää käyttää valtaa minuun. Jos alistun, mieti miksi teen niin enkä alistu jatkossa.
• Jos otteeni rajoista lipsuu, en soimaa itseäsi vaan yritän uudelleen.Tässä(kään) asiassa ei tule koskaan valmiiksi.

Nykyisessä työtilanteessani rajojen asettaminen on helpompaa ja teenkin kaikkeni, että voin nauttia tilanteesta niin pitkään kuin mahdollista. Tällä hetkellä ympärilläni on niin hyviä ihmisiä, että isoin uhka rajojeni rikkomiselle olen minä itse. Jos ajaudun tulevaisuudessa erilaisiin hommiin, rajankäyntiin pitää kiinnittää taas erityisen paljon huomiota. Nykyisissä olosuhteissa on turvallista luoda vahvaa pohjaa ilman kiirettä.