Olen uhrautuvainen auttaja, joka saa hyvän mielen, kun voi olla hyödyksi ja tukea muita. Kun otin tämän positiivisen mielikuvani motiivit tarkempaan läpivalaisuun, ymmärsin, että en toimi ainoastaan vilpittömästä halustani auttaa, vaan myös miellyttääkseni muita.

Muiden auttaminen on jaloa ja epäitsekästä, mutta siinä voi myös unohtaa itsensä. Ja uuvuttaa! Autettavat ihmiset eivät lopu koskaan. Jotkut käyttävät kilttiä auttajaa hyväkseen päästäkseen itse helpommalla. Ja vaikka olisi kuinka ymmärtäväinen ja empaattinen muita kohtaan, ihmisten itsekäs toiminta voi kyynistää ja katkeroittaa, kun itse yrittää toimia yhteisen edun nimissä.

Tänä vuonna olen yrittänyt välittää muista vähemmän ja tarjota apuani erittäin harvoin. Kuulostaa epäinhimilliseltä ja tunteettomalta, mutta uupumuksesta toipuessa olen ollut melkeinpä pakotettu keskittymään omaan hyvinvointiini (joka on kyllä ollut suurimmaksi osaksi pahoinvointia). Eipä minulla ole ollut hirveästi voimiakaan auttaa muita. Saan normaalisti auttamisesta energiaa ja hyvän mielen pitkäksi aikaa, mutta tänä vuonna auttaminen on tuntunut stressaavalta ja kuormittavalta. Kuten aiemmin kirjoitin, olen sokea piste empatiakyvyssäni. Ymmärrän muita loputtomasti, mutta itselleni olen julmuri. Tänä vuonna olen onnistunut hölläämään kontrollifriikkaamista ja itseni piiskaamista. Itseni auttaminen ja hyväksyminen ovat saaneet aikaan hyvän olon. En oikein osaa sanoa mikä säädin päässäni on naksahtanut uuteen asentoon, mutta olen saanut rentoutta tekemiseeni ja ajatuksiini itsestäni.

Hyväksynnän hakemisen lisäksi mietin myös liikaa muiden mielipiteitä minusta. Vaikutan ulospäin itsevarmalta ja tuttavani todennäköisesti luonnehtisivat minua henkilöksi, joka ei välitä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Mutta kyllä minä välitän. Uupumus sai minut eristäytymään läheisistäni ja itsetuntoni laskemaan tavalla, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen syksystä asti painiskellut arvottomuuden tunteiden kanssa. Kun olen ystävieni seurassa, olen iloinen ja tyytyväinen (kunhan en ala ajatella liikaa vaan keskityn hetkeen), mutta mukavan yhdessäolon päätteeksi mielen valtaavat kysymykset: Miksi nämä mukavat ja fiksut ihmiset haluavat viettää aikaa tällaisen nollan kanssa? Eivätkö he huomaa kuinka tunnekylmä hylkiö olen? Eivätkö he tajua, että olen negatiivinen, itseäni piiskaava kyyninen julmuri? Tuntuu, kuin sairastaisin jonkinlaista ystävyyden huijarisyndroomaa. Onneksi ymmärrän, että negatiiviset ajatukseni eivät ole totta, vaan omaa kuvitelmaani. Mutta eivät negatiiviset ajatukset ole tästä ymmärryksestä huolimatta haihtuneet mihinkään.

En oikein osaa sanoa mistä tämä ennenkokematon arvottomuuden tunne suhteessa ystäviini kumpuaa. Ainakin olen huomannut, että nyt kun olen ollut uupunut ja käynyt juttelemassa ongelmistani, olen vähän tolaltani, että minulla menee huonosti. Noloa myöntää, mutta olen tottunut, että minulla menee aina hyvin. Tottakai olen kokenut elämässäni vastoinkäymisiä ja kriisejä kuten muutkin, mutta tämä vuosi on ollut tähän mennessä pisin ahdistava ja paskamainen jakso elämässäni. Olen siis tolaltani siitä, että minulla menee huonosti. Pelkäänköhän, että muut huomaavat tämän, koska en ole mitenkään julkisesti romahtanut tai avautunut ongelmistani? Pelkäänkö, että jos muut näkisivät haavoittuvuuteni he pitäisivät minua heikkona ja huonona ihmisenä? Vai olenko vain itse pihalla siitä kuka olen? Diagnosoin itselleni syksyllä identiteettikriisin, jonka uupumus laukaisi. Olen ollut niin pitkään omistautunut työlleni, että kiinnitin minuutenikin siihen. Nyt, kun olen kriisissä ja kyseenalaistan asioita, minuuteni tuntuu suurelta kysymysmerkiltä. Lohduttavaa, että vaikka olen nyt hämmentynyt kuka oikein olen, onneksi ajatukseni ovat positiiviset tulevaisuuden suhteen. Tämä on tärkeää mietiskelytyötä, jolle haluan antaa aikaa, ja tämän ajanjakson jälkeen viihdyn toivottavasti paremmin nahoissani.

Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon perhesuhteitani ja lapsuuttani. Ensimmäisellä kerralla kun kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla, hän kysyi millainen lapsuuteni oli. Menin aivan kipsiin, vakuuttelin että ihan onnellinen ja johdattelin keskustelun muihin aiheisiin. Lapsuuteni onkin ollut mielestäni ihan onnellinen, ihan perus. Eikös avioeroperhe, jossa ei puhuta tunteista, ole ihan normaali? En epäile hetkeäkään, etteikö tällaisia perheitä olisi Suomi täynnä, varsinkin 90-luvulla. Vanhemmilla oli muutakin (lama)miettimistä kuin perheen tunneilmasto. Olen syönyt seurakunnan ruokaseteleillä ostettua ruokaa ja kulkenut tuttavaperheiden lasten vanhoissa vaatteissa. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut, että perheemme olisi erottunut mitenkään muista, kaikilla tutuilla oli samanlaista, jotkut vaan saivat enemmän uusia vaatteita ja tavaroita.

Asiat eivät ole olleet lapsuudessani todella huonosti, vaikka työttömyys, alkoholismi ja väkivalta vilahtavatkin muistoissa. Mikään niistä ei leimaa lapsuuttani niin, että ne tulisivat ensimmäisenä mieleen, mutta kaikista on kyllä jäänyt selvärajaiset ikävät muistijäljet. Mutta sekin on varmasti aivan tavallista monen lapsuudessa ja nuoruudessa. Hävettää edes ajatella lapsuudesta arvostelevaan sävyyn, kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, antaneet kaikkensa ja yrittäneet kasvattaa minusta ja sisaruksista kunnon ihmisiä, omasta keskeneräisyydestään huolimatta. Ja meistähän kasvoikin, oikein korkeakoulutettuja kunnon ihmisiä. Miksi silti lapsuuttani ajatellessani mieleen nousee negatiiviset asiat? Johtuuko se uupumuksesta, kun päässä pyörii muutenkin paljon negatiivisia ajatuksia? Olenko kiittämätön kitisijä, joka ei ole kokenut todellista kurjuutta ja tekee pikku mielipahasta liian ison ongelman? Vai onko lapsuudessani sellaisia piirteitä, joita en ole ajatellut tai ymmärtänyt vielä, ja heijastelen niitä jotenkin vanhempieni kautta, kun en muutakaan osaa?

Muistan jännittäneeni, stressanneeni ja pelänneeni paljon lapsena ja nuorena. Monesta pelottavasta tai turvallisuuden tunnettani ravistelevasta tilanteessa piti selvitä yksin ja selvisinkin. Reippautta arvostettiin perheessäni, epäröinti oli nyhveröille. En halunnut tai uskaltanut näyttää pelkoani, ja se pelko taisikin jäädä kytemään ja vaikuttaa näinäkin päivinä. Opin pärjäämään yksin mikä on hienoa ja tärkeää, mutta en pyytämään apua. En tiedä onko joku jolta olen pyytänyt apua hylännyt minut joskus lapsena, kun ajatus avun pyytämisestä ja jäämisestä oman onneni nojaan on niin vahva. Vai onko ajatus syntynyt vasta aikuisiällä. Kuten viime postauksessakin kirjoitinkin, en osaa avautua ihmisille, jonka arvelen johtuvan osittain myös siitä, että olen saanut avautumisyrityksiin ja avunpyyntöihin niin huonoja reaktioita. Tiedän, että minulla on korkea kynnys avun pyytämiseen, mutta en ole yhdistänyt sitä aiemmin turvallisuuden tunteeseen. Ehkä en avaudu, koska pelkään että toinen osapuoli hylkää minut? Muutaman avautumiskokemuksen perusteella tunne on ehkä vahvistunut. Silloin kun turvallisuuden tunteeni on saavutettu, eli tällä hetkellä kahden ihmisen seurassa, pystyn puhumaan ihan kaikesta ilman filtteriä.

Tässä kirjoittamisen lomassa tein pitkästä aikaa Myers-Briggs-persoonallisuustestin. Edellisestä kerrasta on jo vuosia ja ajattelin, että olen muuttunut, mutta sainkin saman tuloksen. Tulosanalyysissä oli kiinnostava kohta, nimittäin ystävyyssuhteissa pettyminen. Tekstin mukaa idealistina uskon kaikista hyvää, mutta ihmiset ovat epätäydellisiä eivätkä aina onnistu täyttämään heille asettamiani korkeita odotuksia. Tosi kiinnostava ajatus. Olen kyllä tunnistanut, että vaativuuteni ja täydellisyyden tavoitteluni ulottuu kanssani työskenteleviin (ja tämän muuttaminen onkin ollut yksi tärkeimmistä kehityskohteista uupuksesta toipuessa), mutta en ole tajunnut asettavani odotuksia myös ystävilleni. Tämä selittäisi ainakin pettymykseni ihmisten reaktioihin avautumisyrityksilleni ja itse asiassa vähän muutakin pettymystä ystäviäni kohtaan. Nyt tulikin kunnon ahaa-elämys takavasemmalta turvallisuus- ja pärjäämispohdintoihin, jään hauduttelemaan.