Ennen viimeisintä uupumustani, silloin kun taakka alkoi tuntua jo liian raskaalta ja langat putoilla käsistä, yritin pyytää apua ystäviltä. Tilanne tuntui ryöstäytyneen omasta hallinnasta ja toivoin, että joku ulkopuolinen puhaltaisi pelin poikki. Läheiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet ”hirvee kiire, hirvee kiire, oon kuolemanväsynyt”-hokemaani avunpyynnöksi. Sain vastaukseksi joko joo, täälläkin päässä on hirveä kiire, tai sitten aihe ohitettiin jollain toisella tavalla. Loukkaannuin, kun kukaan ei välittänyt eikä kuullut hätääni. Mutta ei käy ystäviä syyttäminen siitä, että hoin samaa mantraa, jota olin hokenut ylpeästi jo vuosia. Ennen yritin tehdä kiirepuheellani muihin vaikutuksen ja sitten kun kattila alkoi kiehua pahasti yli, en osannut sanoittaa, että nyt tämä kiire on aivan liikaa ja tarvitsen apua.

Olen varmaan aika klassinen pärjääjä. Sen lisäksi että ihailen ihmisiä, jotka hakeutuvat terapiaan, ihailen myös niitä, jotka osaavat avautua ja pyytää apua. Haluan itse tarjota kaiken mahdollisen avun muille, mutta en osaa pyytää apua muilta. En halua olla vaivoiksi tai kuormittaa muita. Toisaalta, en syytä tästä vain omaa estyneisyyttäni. Olen muutaman kerran yrittänyt avautua kipeistä asioistani joillekin ja vastaanotto ei ole ollut sellainen, kun olisin toivonut. Kuulija-osapuoli on joko vaikuttanut niin kuormittuneelta omista ongelmistaan, että olen katsonut parhaaksi olla avautumatta jatkossa. Joku toinen kuulija on sanonut, että anna tulla, minulle voi kirjoittaa koska vaan (kirjoittaminen koska nykysome ja kirjoittaminen on minulle kyllä helpompaakin kuin puhuminen), mutta sitten kun avaan ongelmiani, en saa oikein vastakaikua. En tietty odotakaan ratkaisua ongelmiini, mutta edes joku viesti takaisin tuntuisi siltä, että on tullut kuulluksi. Sitten on vielä niitä kuulijoita, joiden empatiakyky ei riitä ymmärtämään tilannettani ja vastaus voi tuntua jopa loukkaavalta. Huonot kokemukset ovat vahvistaneet sitä, että yksin on pärjättävä.

Epäonnistuneet avautumisyritykset nostavat kysymyksen, että odotanko muilta ihmisiltä liikaa. Olenko kuvitellut mielessäni miten avautumistilanne etenee ja kirjoittanut kuulija-osapuolelle liian tiukan roolin? En osaa sanoa. Kun vaatii itseltään liikaa ja miettii asioita vähän liiankin suunnitelmallisesti eteenpäin, niin toki samaa voi heijastaa myös muihin. Tämä asia vaatii vielä tarkempaa pohdintaa.

Se hyvä puoli nykytilanteessa on, että olen nyt hakeutunut ammattilaisen puheille. Psykiatriselle sairaanhoitajalle on paljon helpompi puhua kuin ystäville ja reaktio on juuri sellainen kuin kaipaan: kannustava ja ymmärtävä. Olenkin ajatellut, että tässä voittaa kaikki. Opin ja rohkaistun toivottavasti avautumaan muillekin vielä joskus, mutta tässä vaiheessa säästän muita ja itseäni puhumalla ammattilaisen kanssa.

Se on vielä sanottava, että on vähän nurinkurista, että odotan saavani kannustusta ja empatiaa, mutta en halua kuormittaa muita asioillani. Eli en kerro asioistani, mutta odotan, että muut olisivat kiinnostuneita niistä. Aika uteliasta luonnetta vaatii, että joku olisi kiinnostunut kyselemään oma-alotteisesti syvällisiä ihmiseltä, joka pysyy jutuissaan pinnallisella tasolla. Ehkä ihmisillä on vain suomalainen ’en viitsi tuppautua’ -meininki? Että he haluavat kunnioittaa tiukkoja rajoja, jotka minä olen piirtänyt ympärilleni?

Ajatukset menee solmuun ja teksti tuntuu dadalta, ehkä tähän on hyvä lopettaa. Välillä tuntuu tosi hankalalta olla ihminen, etenkin suhteessa muihin ihmisiin. Mutta sekavien ja keskeneräisten ajatusten kirjaaminen tuntuu hyvältä – ehkä nämä ajatukset täydentyvät myöhemmin lukiessa valmiiksi.

Pitkästä aikaa. Viime postauksen jälkeen asiat alkoivat mennä niin päin helvettiä, että päätin haudata koko ajatuksen blogista. Kesä oli täynnä huolia, ahdistusta ja muuta paskaa sekä omasta että läheisten terveydestä ja voinnista. Kuormitusta tuli niin paljon lisää, että ymmärsin nyt olevan se hetki, kun pitää vihdoin hakea keskusteluapua. Sitä hetkeä olenkin lykännyt jo vuosia ja yrittänyt räpiköidä omin voimin, esimerkiksi perustamalla tällaisen reflektointiblogin.

Ihailen ihmisiä, jotka hakeutuvat terapiaan, mutta samalla en ole koskaan suonut sitä itselleni. Se olisi heikkouden merkki, vaikka muilla näen sen vahvuutena. Olen sokea piste empatiakyvyssäni. Aloin syksyn alussa käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa. Tarkoituksena oli purkaa pitkään jatkunutta kuormitusta, mutta ankaruus itseä kohtaan ja ylisuorittaminen ovat, yllätys yllätys, pulpahtaneet vallitseviksi teemoiksi keskusteluihin. Puhuminen on tuntunut hyvältä. Tai onhan se ihan kamalaa itkemistä, mutta sen jälkeen on tyynempi ja lempeämpi olo itseä kohtaan.

Yksi iso inspiraatio keskusteluavun hakemiselle oli Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt, josta tunnistin itseni erittäin vahvasti. Oivalsin myös, että mun tärkeysjärjestys on täysin vääristynyt, kun työ ja opiskelu ovat kiilanneet ylimmäksi ja paljon merkityksellisemmät asiat, kuten läheiset tai oma hyvinvointi, ovat hautautuneet alas. Rakastan mun työtä ja nautin siitä, mutta olen rajannut työnteon nyt niin minimiin, että välillä hävettää (saako näinkin muka laiskotella, ettäs kehtaan). Opiskelua inhoan, mutta olen tahkonnut sitä tunnollisesti hampaat irvessä. Opiskeluiden lopettamisesta haaveilu auttaa jaksamaan. Tuskin katuisin sitä, vaikka varmasti kokisin jollain tavalla epäonnistuneeni.

Vaikka viime kuukaudet ovat olleet syvältä, niin suorittamisesta toipumisen ”operatiivinen” puoli on mennyt ihan mukavasti. Olen sanonut ei muutamille työtarjouksille ja yrittänyt opetella alisuorittamaan ylisuorittamisen sijaan (hankalaa mutta jopa hauskaa). Olen myös onnistunut laskemaan omia laatustandardejani. Eeva Kolun kirjan lukemista seurannut ahaa-elämys sai ymmärtämään, että mun standardit eivät ole ollenkaan tästä maailmasta. Ymmärrän myös ekaa kertaa miksi ei kannata joka kerta antaa kaikkeansa. Siksi, että jäisi enemmän vapaa-aikaa ja olisi vähemmän stressiä. Ehkä myös siksi, että olisi onnellisempi?

Viime aikoina on turhauttanut, että miksi tämä uupumuksesta toipuminen ja uudenlaiseksi ihmiseksi kasvaminen ei tapahdu nopeammin. Olen miettinyt miten voisin edistää tätä hommaa. Suoritusmoodi on tiukassa. Yritän kuitenkin malttaa pysytellä täällä apukuskin paikalla ihmettelemässä. Välillä se on helppoa ja avartavaa ja toisinaan tuskastuttaa itseni sättimistä. Haluan kuitenkin oppia nauttimaan keskeneräisyydestäni.