Paloin taas loppuun. Se tuntuu samaan aikaan sekä uskomattomalta että ennalta-arvattavalta. Viime vuonna tähän aikaan olin todella tyytyväinen elämääni. Työt ja vapaa-aika olivat tasapainossa, tapasin ystäviä ja perhettä ja liikuin sydämeni kyllyydestä. Odotin innoissani tietoa kouluun pääsystä, mutta samalla päässäni kaihersi jo vähän huoli, että tuleeko syksy olemaan hullunmyllyä. Ajattelin, että nyt kun olen vihdoin saavuttanut elämässäni näin seesteisen olotilan, pyrin vaalimaan sitä kaikin mahdollisin tavoin, vaikka syksy muuttaisi kuviot kiireisemmiksi. Toistelin mielessäni, muista tämä tunne ja tilanne, muista, muista. Älä sorru itsetuhoiseen työtahtiin, ota teemakseni palautuminen. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, kuin olisi anellut alkoholistia muistamaan, miten kivasti menee selvinpäin, älä tartu enää pulloon.

Syksyllä aloin paahtaa koulua ja töitä aivan järjettömällä tahdilla. To do -pino ei madaltunut ollenkaan, vaikka huhkin hiki hatussa. En laskenut rimaa enkä neuvotellut määräaikoja pidemmälle. Vapaapäiviä oli kokoajan vähemmän eikä lopuksi enää ollenkaan. Toistelin ylpeänä kaikille, kuinka kiireinen olen. Olin varmaankin ylpeä siitä, kun olin niin kestävä ja kuorrutettu mielenkiintoisilla projekteilla. En halunnut enää tavata ystäviä tai perhettä, koska se aika olisi ollut pois työltä ja opiskelulta. Tuon lauseen kirjoittaminen tuntuu samaan aikaan sydäntä särkevältä että nolostuttavalta. Mutta ajattelin, että kyllä ihmissuhteet odottavat sen aikaa, kun saan velvollisuuteni hoidettua.

Loppuvuodesta aloin olla jo ihmisraunio. Hommia oli rästissä jo vaikka kuinka paljon. Tuntui, kuin olisin ollut häkissä ilman ulospääsyä. En keksinyt miten olisin helpottanut taakkaani. Lopulta neuvottelin pari määräaikaa pidemmälle ja se auttoi hieman. Samalla päädyin kuitenkin ottamaan rahan takia vastaan homman, jonka vuoksi joululomani olisi peruttu. Tuntui, etten mahtanut itselleni mitään. Halusin kaiken: mahtavan kuuloiset tilaisuudet, hyvät kontaktit, uudet oppimiskokemukset, parhaat arvosanat, rahaa, suosituksia. Vastapalvelukseksi antaisi kaiken aikani, yöuneni ja terveyteni.

Seuraavan vuoden alussa huojuin tyytyväisenä. Vastaanottamani työtilaisuus ei ollutkaan vienyt joululomaani, mutta olin käyttänyt sen kokonaan rästikoulutöihin, jotka olivat nyt palautettu. Olin myös irtisanoutunut töistäni vuoden lopulla ja uusi vuosi käynnistyi taas yrittäjänä. Tyytyväisyyttä ei kestänyt kuin korkeintaan päivän, kunnes työtahti jatkui taas maanisena. Olin luvannut itselleni ja työterveyshoitajalle joulukuussa, että pidän tammikuussa lomaa, mutta se siirtyi helmikuulle ja sitten maaliskuulle. Tai huhtikuulle. En ollut kehdannut kertoa työterveyshoitajalle, etten ollut pitänyt kahta peräkkäistä päivää vapaata kuin viimeksi syyskuussa.

En osannut itse keventää tahtiani, mutta helmikuussa aikataulu alkoi itsestään keventyä ja lysähdin loppuun väännetyksi rätiksi sohvalle.Minusta ei saanut irti enää pisaraakaan. Makasin, makasin ja makasin. Sydän takoi ja itketti. Makasin ja kävin kävelemässä. Itketti, kun huomasin, että ystävien kanssa on yhtä hankala olla kuin kerran aiemmin sulkeutuneen ja uuvuttavan kiireputken jälkeen. Olin ihan hissukseen ja eheydyin.

Sitten tuli korona. Olen ollut tästä ajasta omalla kohdallani kiitollinen. Olen ottanut todella iisisti ja kerännyt voimiani. Ajattelin, että nyt voin käydä lenkillä sydämeni kyllyydestä, koska se on parasta pään nollausta ja antaa euforisen hyvän olon. Selkäni on kuitenkin mennyt näiden parin leppoisan kuukauden aikana kokoajan huonompaan kuntoon. Fysioterapeutti epäili, että  ylikuormitus, pitkä repivä työtahti, ja liian raskas liikunta, tuo psyykkinen nollaushetkeni kiireen keskellä, ovat ärsyttäneet selkäni niin, etten pysty tällä hetkellä kävelemään kuin puolisen tuntia hitaasti köpötellen. Revin itseäni ensin työllä ja liikunnalla ja sen jälkeen vielä kuntoutusjumpalla. Haluan ryskiä, venyä, olla paras, kehittyä ja kurkotella ennätyksiä. Tämä liikuntastoppikin tuntuu nyt oikealta, koska muuten olisin todennäköisesti juossut koronan aikana niin kauan, että jalkani olisivat irronneet.

Viime vuonna tähän aikaan ajattelin, että nyt olen oppinut millaista on hyvä elämä, tätä vaalin. En olisi uskonut, jos minulle olisi kerrottu, millaisessa jamassa vuoden päästä olen. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiesin ja tiedän, että sama on mahdollista koska vaan. Siksi en vieläkään uskalla julistaa, että tämä oli viimeinen kerta, kun saatan itseni tähän tilaan. Mutta nyt, tämä on ensimmäinen kerta, kun teen jotain muutakin kuin lepään ja jatkan rauhallisempaan tahtiin, kunnes se taas alkaa jossain vaiheessa kiihtyä. Nyt alan pohtia kirjoittamalla suorittamistani. Haluan ymmärtää sitä, jotta voin toipua siitä, tai vähintäänkin oppia elämään sen kanssa paremmin.