Rajani työnteolle

Tajusin viime syksynä uupumuksesta toipuessani, että en ole oikeastaan koskaan tietoisesti asettanut rajoja työnteolleni. Työskentelin pitkään alalla, jossa armoton työtahti on hyve ja ylpeyden aihe. Toimintakykyä ja elämänhallintaa horjuttaneista työputkista kerrottiin sotatarinoita ja burnoutit olivat heikkouden merkki. Toivuin itsekin kaapissa aiemmista uupumuksistani ja jatkoin samaan malliin, jotta en vaikuttaisi heikolta. En koskaan kuullut työssäni, että riitän tällaisena. Kun pomo ilmoitti, että teimme historian parhaan tuloksen, seuraavassa lauseessa hän totesi, että aina on silti parantamisen varaa. Mikään ei riittänyt. Tällaisessa ilmapiirissä oli hankalaa vetää rajoja itselleen. Varsinkin, kun on kiltti tyttö uransa alussa ja sisäistänyt alan kulttuurisen raatamisnormin.

Takaisin viime syksyn rajanvetoon. Tein tällaisen listan omista rajoistani työlle:

• Ei yli 37,5-tuntista työviikkoa kuin erittäin painavasta syystä (paljon rahaa tai paljon hyötyä)
• Ei yli 37,5-tuntista työviikkoa liian usein
• Ei työsähköpostin tsekkaamista klo 17 jälkeen kuin erittäin painavasta syystä
• Pitkä työviikko tai pitkä työpäivä tulee kompensoida vapaana mahdollisimman pian
• Merkkaan jokaiselle viikolle vapaapäivän ja yritän tosissani pitää siitä kiinni (voi olla kaksi puolipäiväistäkin)
• Kehtaan asettaa pidempiä deadlineja ja neuvotella asiakkaan asettamista aikatauluista

Lista on jäänyt vähön unohduksiin, mutta nyt kun katson sitä, olen pitänyt näistä rajoista melko hyvin kiinni. Ainoastaan sähköpostin tarkistelussa pitäisi petrata.

Nyt neljä kuukautta myöhemmin lisäisin listalle seuraavat vähän abstraktimmat kohdat:

• Luotan intuitioon. Jos se huutaa VIRHE, kuuntelen sitä ja skippaan epäilyttävän tarjouksen tai pyynnön. ’Tämä ei tunnu hyvältä’ on aivan hyvä perustelu päätöksenteossa.
• En auta muita aina kuin mahdollista, vaan silloin, kun minulla on aikaa ja energiaa siihen
• En alistu, kun joku yrittää käyttää valtaa minuun. Jos alistun, mieti miksi teen niin enkä alistu jatkossa.
• Jos otteeni rajoista lipsuu, en soimaa itseäsi vaan yritän uudelleen.Tässä(kään) asiassa ei tule koskaan valmiiksi.

Nykyisessä työtilanteessani rajojen asettaminen on helpompaa ja teenkin kaikkeni, että voin nauttia tilanteesta niin pitkään kuin mahdollista. Tällä hetkellä ympärilläni on niin hyviä ihmisiä, että isoin uhka rajojeni rikkomiselle olen minä itse. Jos ajaudun tulevaisuudessa erilaisiin hommiin, rajankäyntiin pitää kiinnittää taas erityisen paljon huomiota. Nykyisissä olosuhteissa on turvallista luoda vahvaa pohjaa ilman kiirettä.