Muisto

Viime viikko on ollut raskas. Vieläki itkettää tätä kirjoittaessani. Torstai aamuna ensimmäinen päivä elokuuta minun rakas Nappi koirani kuoli. Olin tullut yövuorosta kotiin ja ennen suihkuun menoa kurkkasin ikkunasta, mitä Nappi touhuaa. Siellä se nukkui ulkona. Koputin ikkunaan ilmoittaneeksi, että olen tullut kotiin. Se ei reakoinut ollenkaan ja arvasin heti, että kaikki ei ole nyt hyvin. En tiedä mihin kellonaikaan Nappi oli kuollut, mutta illalla ennen töihin lähtöäni se oli vielä elossa. Ihmettelin vielä, että miksi se kaivaa kuoppaa. Ikinä se ei ole kaivannut kuoppia. Aamulla Nappi ”nukkui” siinä kuopassa. Viisas koira oli tehnyt itselleen haudan. Koirat kuulemma tietävät itse milloin lähtö koittaa. Kävin peittelemässä Napin kuoppaan ja soitin veljelleni. Annoin ohjeet, että Nappi pitää haudata metsään. Metsäkoirahan se oli, joten metsään se kuuluukin jäädä. Menetin tärkeimmän, luotettavimman ja rakastetuimman kumppanin. Nappi eli pitkän ja hyvän elämän.

Töissä olen maininnut Napin kuolemasta, sillä olen ollut tavallista hiljaisempi töissä. Työkaverit eivät välttämättä ymmärrä suruani. Ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut koiraa, voivat ajatella suruani ylireakointina. Eilen kännykkääni tuli viesti pitkästä aikaa Ollilta. Viestissä luki, ” kuulin, että Nappi on kuollut. Miten olet pärjäillyt? ” Varmaan Ollin vaimo oli puhunut kotona, että hänen työkaveri ylireakoi koiransa kuolemaa. Itkuhan siinä tuli luettuani viestiä. Välittääkö Olli sittenkin minusta? Välitänkö minä Ollista? Mikä tämä meidän juttu oikein on? Kahteen kuukauteen emme ole olleet tekemisissä ja nyt taas! Siinäpä taas kysymyksiä mihin ehkä kaipaan vastauksia tai sitten en. Vastasin Ollille, että ” suru ja kaipaus ei ole vieläkään hellittänyt. Elämä on nyt pysähtynyt, mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa jatkuu. ”

Minulla on paljon valokuvia Napista, mutta yhtään kuvaa en ole laittanut esille asuntooni. Nyt Napin kuoltua minulle tuli tunne, että haluan Napin muiston esille. Tänään toteutin sitten pitkäaikaisen haaveeni. Kävin otattamassa itselleni tatuoinnin. Oikean jalan nilkan korkeudella on ikuistettu Napin kasvokuva ja pari sydäntä. Kuva on mustavalkoinen ja noin 10-15 cm korkea. Laitatin kuvan paikkaan, jonka saa tarvittaessa peitettyä. Tatskan tulee olla myös paikassa, joka ei helposti liho. Haluan kuvan näyttävän hyvältä mahdollisimman kauan. Tatuointistudion seinillä oli hienoja taideteoksia ja sisustuksessa oli violetin, mustan ja valkoisen sävyä. Liikkeessä oli tarjolla pientä purtavaa, kahvia ja teetä. Olen aina kuvitellut, että tällaiset studiot ovat tummia pieniä kopperoita. Studion tärkeimpiä ominaisuuksia oli laadukas hygienia ja he käyttivät kertakäyttöneuloja. Siellä oli todella siistiä ja asiakkaitten piti kulkea liikkeessä ilman kenkiä. Tatuoija oli nuori tyttö n. 25-vuotias ja hän oli kova puhumaan. Melkein hänen koko kehonsa oli tatuoinnin peitossa. Työkaverina hänellä oli mies, joka oli todella hyvä laulamaan. Hän lauloi töitä tehdessä jotain punk- ja rockmusiikkia. En ole mitenkään kipuherkkä, mutta minua jännitti ja pelotti. Liikkeessä myytiin puuduttavaa rasvaa, mutta jätin rasvan ostamatta. Rasvan kanssa kuvasta ei välttämättä tule niin tarkkaa. Yritin hengittää normaalisti ja ajatella mukavia asioita. Ajatuksissani oli koko ajan Nappi ja minun oli vaikea pidättää itkua. Varmaan naapurituolissa luulivat minun itkevän kipua. Yllätyin, kuinka vähän se sattui. En kutsuisi sitä kivuksi, vaan se oli epämukavan tuntuista pistelyä. Lopuksi sain ohjeet jälkihoitoa varten suullisesti ja paperisena. Ostin lähtiessäni heiltä sellaisen kotimaisen 100% luonnollisen tatuointivoiteen, joka rauhoittaa ihoa. Tatuointi tuli maksamaan minulle 210e. Hinta tuli tuntiveloituksesta ja suunnittelusta. Nyt minulla on Napin muisto jalassani ja se on aina mukanani.