Arlington, VA

Punahilkalla ei ole mekkoa. Hänellä on farkut, ne puristavat vyötäröstä ja hän häpeää vatsaansa, koska se on pehmeä.

Hän juoksee takki auki katua ja ohittaa neonkirjaimet, halvan viinan ja pizzaviipaleet. Kello lähenee yhtä, huulikiillosta vain rahtu jäljellä ja rintaliivien toppaukset nousevat kainaloihin. Hän on iloinen ja humalassa, myös myöhässä, ei itse vielä tiedä sitä. Sydän jyskyttää, koska hän juoksee vain öisin tai pimeässä.

He ovat löytäneet kaupungin halvimman baarin: Common Share, 2003 18th Street NW. Yksi olut maksaa dollarin, tippi toisen. Muovipikarit ovat samanlaisia kuin ne, joissa jaettiin alakoulussa fluoria. He purskuttivat rivissä lavuaarien edessä ja sylkivät, kun opettaja antoi luvan. Tshernobyl räjähti.

Punahilkka on harjoittelija.

Hän ostaa maanantaisin Watergaten alakerran Safewaystä yhden pihvitomaatin ja leikkaa siitä viipaleen paahtoleivän päälle. Hän ostaa myös Cambellin purkkikeittoja, enimmäkseen tomaattia ja sitten sitä toista, jossa on liemen joukossa pastanokareita, ja ajattelee kassalla sekä Nixonia että Warholia. Sunnuntaisin he kiertelevät ilmaisissa museoissa ja sen jälkeen syövät Burger Kingissä hampurilaiset. He ovat yleensä ainoita valkoisia pikaruokapaikassa. Se saa ajattelemaan ihonvärisen laastarin käsitettä. Muutakin.

Punahilkka vuokraa huonetta toisesta osavaltiosta ja nyt hän juoksee ehtiäkseen metroon, ehtiäkseen vaihtaa toiseen metroon ja päästäkseen joen toiselle puolelle Virginiaan.

Hänen kotipysäkkinsä on Arlington, VA, ja asemalta pääsee kotiin kolmella tavalla. Voi odottaa linja-autoa 7-Elevenin edessä. Siellä myydään halpoja donitseja, joiden sisälle pursotettu hillo tuoksuu mansikkapyyhekumilta. Voi kävellä kapeaa ruohokaistaa pimeän ajotien ja metsän välissä. Voi juosta metsän läpi. Reitti on osittain valaistu ja matkaa on puolitoista kilometriä, puut kasvavat tiheinä toisiaan vasten, niiden takaa huokuu pimeää, ja kun Punahilkka juoksee puiden väleissä, hän yrittää olla ajattelematta Twin Peaksin Bobia.

Punahilkka juoksee nytkin, hän on nopea, mutta kun hän vilkaisee kelloaan, hän ymmärtää olevansa myöhässä ja kaukana Arlingtonista.

Missä on Susi.

Jos tarinassa on punahilkka, siinä on myös susi, ja susi on fiktiivisenä hahmona punahilkkaa aktiivisempi. Susi jahtaa, yö on täynnä juoksijoita. Kaupungin virastoihin, valkokylkisiin taloihin ja torakkabaareihin uppoaa tuhansia samanlaisia harjoittelijoita, ripsivärit rapisevat sinimustina hileinä poskipäille.

Sudellakin on taustatarinansa.

Saatte kuvitella sen itse.

Sillä Punahilkka vaatii vielä huomiota. Kun hän saapuu metrolle, oviaukon eteen on vedetty metalliset verkko-ovet, seuraava metro lähtee kahdeksalta aamulla. Hän voisi istua sisäänkäynnin eteen, pahvin päälle muiden viereen ja painaa päänsä polvia vasten, odottaa kunnes ovet avataan.

Hän nukahtaisi. Se olisi vaarallista.

Hän laskee rahansa, siirtyy kadunvarteen ja heilauttaa kättään. Taksi pysähtyy ja Punahilkka kysyy, riittääkö rahat kotiin asti. Kuljettaja nyökkää, Punahilkka nousee kyytiin.

Noin.

He kohtaavat.

Taksin penkki on pehmeä ja joen toiselle puolelle on matkaa. Dupont Circlen liikennevalot vaihtuvat punaisiksi, takapenkillä Punahilkka painaa päänsä selkänojaan ja sulkee silmänsä.

Kun hän havahtuu seuraavan kerran, hän ei tiedä missä on, on niin pimeää.

Auto on pysähtynyt tien viereen ja ikkunasta näkyy puita, metsää. Ulkona ei ketään, loppuiko bensa.

Sitten hän tunnistaa paikan. Kotiin on korkeintaan kilometri, ei sitäkään: pitää juosta ylämäkeä, sitten alamäkeä, kerrostalot on rakennettu mutkan taakse, tie tasaista asfalttia.

Kuljettaja sammuttaa moottorin.

Ja sitten Susi, mies, arvasitte kyllä, kääntyy ja sanoo ”voisitkin maksaa luonnossa.”

Kun herään seuraavana aamuna, muistan miehen sanat suomeksi, valmiiksi käännettyinä, en mitä vastasin.

Vaatteeni ovat mytyssä lattialla sängyn vieressä, ehjiä, ja minulla on alusvaatteet päälläni, housut ja rintaliivit. Pitelen sydäntäni, ei mitään hätää.

Mitä Punahilkka pelkää eniten, kun hän istuu takapenkillä ja ovet menevät lukkoon ja Suden pää kääntyy ja ylittää etupenkin ja takapenkin välisen rajan.

Voin kuvitella.

Kirjoittanut: Susanne Maude

Susanne Maude on turkulainen kirjailija. Hänen esikoisensa Ennen kuin unohdat (Gummerus) julkaistiin 2020. Hän kirjoittaa parhaillaan toista romaaniaan ja ikävöi Yhdysvaltoihin.