Kävelen keskustan halki humalan rippeet kannoillani.
Kävelykatu on valoisa ja meluisa. Joku huutaa perääni, jää töllöttämään, sen kaverit nauravat ja saattelevat takaisin yökerhon terassin penkille. Väistän oksennuksen. Ilmassa on veren, alkoholin ja kevätyön tuoksu. Vampyyrit, ihmissudet ja hullut kiertelevät kaupungin kuvetta rohkeamatta kuitenkaan astua varjoista esiin. Minä aistin ne silti. Ihmiset kulkevat ryppäissä, he eivät ajattele huomista. Kaikki on siunatun tavallista. Horjahdan hieman korkokengissäni, mutta oikaisen nopeasti askeleeni, ravistelen hajamieleni hereille. Joku on tiputtanut puoliksi syödyn hampurilaisen kivetykselle. Haistan majoneesin ja paistetun lihan, rasvakeittimessä keitettyjen ranskalaisten paksun tuoksun.
Kaarran Kirkkopuistoon vievälle polulle. On liian kylmä punkkareiden ja teinien valjua täällä. Puisto on hiljainen lukuun ottamatta keskustaa kohti kulkevia nauravia kaveruksia. Tytöillä on tiukat poninhännät ja tiukat farkut, tiukat nahkatakit jotka jättävät kyljet paljaiksi. Heidän naurunsa mukana ilmaan pöllähtelee vaniljantuoksuista tupakansavua. Kun he ovat ohittaneet minut, tulee hiljaista. Liian hiljaista.
Kaivan puhelimen esiin, asetan sen äänettömälle, jottei sen soittoääni katkaisisi näytelmää, jonka vuorosanat ovat minulle tuttuja aiemmilta kotimatkoilta. Painan luurin korvalle ja alan puhua.
”Moi! Joo, joo. Joo. Just oon tässä Kirkkopuistossa kävelemässä, kohta oon kioskin kohdalla. Joo, kiva että oot vielä hereillä.”
Askeleeni rahisevat hiekassa. Lumi on jälleen sulanut, ja kaamosmaa on pimeä, märkä. Kenkieni korot narahtelevat allani, asettelen jalkani ja sanani huolellisesti, leikin humalan pois. Olen hetken hiljaa tarkkaillakseni ympäristön ääniä, teeskentelen kuuntelevani puhetta luurin toisessa päässä, nyökkäilen välillä, hymähtelen.
”Mm-m, joo. Mm-m. Joo, niinpä. Joo. Mut mä oon nyt tässä kirkon kohdalla. Ai sä lähet tulemaan mua vastaan, kiva!” Lausun viimeiset sanat painokkaasti.
Olen taas hetken hiljaa, kuulostelen kävellessäni hiljaisen puiston ääniä, ihmettelen kuinka nopeasti keskustan häly aina jää taakseni. Kirkon raskaat, punertavat tiiliseinät työntyvät multaan kuin juuret. Vilkaisen korkealla rakennuksen latvustossa päivystävää kelloa, sen ohuita, koukeroilla koristeltuja viisareita. Kello on puoli kaksi yöllä, ei vielä niin myöhä, etten jaksaisi aamulla luennolle. Kirkkoa vasten kasvavat pensaat värisevät pehmeässä yötuulessa, niiden varjot muistuttavat ihmishahmoja. Liikkuuko siellä joku? Värähdän tahtomattani.
Jutustelen mykkään luuriin niitä näitä kuluneesta illasta, kulutan samalla aikaani kertaamalla kavereiden kuulumisia ja pintapuolisia ajatuksiani viikonloppuna odottavasta perheillallisesta. Täytän tilan ympärilläni sanoilla, ja ne leijailevat ylleni turvalliseksi viitaksi. Takanani hiekkatie alkaa rahista. Naurahdan hermostuneesti, pysähdyn muka raapimaan jalkaani, vilkaisen nopeasti taakseni. Näen miehen ääriviivat kirkon kupeesta irtaantuneina. Nousen nopeasti ylös, meinaan sotkeutua jalkoihini, oion ajatukseni ja askeleeni, kiihdytän tahtiani. Samalla kaivan avaimet laukustani. Nojaan puhelimen vasenta olkapäätäni vasten, jotta saan kummankin käteni vapaaksi. Avaimenperässä on kiinni kolme avainta, yksi pyörään, toinen asuntooni ja kolmas lapsuudenkotiini. Pujottelen avaimet piikeiksi sormieni väliin, puristan sormet nyrkkiin. Piikit kohoavat rystysien väleistä kuin petoeläimen kynnet. Ajattelen lapsuuteni lempisarjakuvia ja toivon, että piikkieni lisäksi olisin Wolverinen lailla peloton, että minunkin haavani parantuisivat aina hetkessä.
Harpon puistotieltä kadulle, jalkani kopahtavat asvaltille ja sydämeni alkaa hakata kovempaa huomatessani miehen kaartavan samalle kadulle joitakin metrejä minun takanani. Hengitykseni huuruaa, astun sen läpi.
”Ootko sä nyt missä kohdalla? Mä ohitin just kirkon. Ai sä oot jo kaupalla, no mehän nähdään ihan kohta!” sanon liioitellun kovaäänisesti. Mies takanani tuntuu hidastavan tahtiaan, tai ehkä minä vain kuvittelen. Naurahdan aivan kuin joku puhelimen toisessa päässä sanoisi jotakin hauskaa.
”Niinpä, niinpä”, hekotan ääneen ja pyöräytän samalla silmiäni, minua turhauttaa tämä leikki, en ole supersankari eikä kukaan ole tulossa minua vastaan, ei tänäkään yönä.
Kirjaston kohdalla ohitseni ajaa huojuva pyöräilijä ilman heijastimia. Säikähdän, kun hän kääntyy minun suuntaani ja huutaa jotakin, mistä en saa selvää. Sitten hän oikaisee pyöränsä ja jatkaa matkaansa, katoaa mustaan yöhön.
Puristan nyrkkiäni, piikkejäni. Ajattelen äitiäni, joka neuvoi minulle avaintempun, kun olin kymmenvuotias ja kävelin toisinaan pimeällä kotiin tallilta. Jos avaimia ei ehtisi ottaa käsiinsä, täytyisi käyttää kynsiä, äiti neuvoi, raapia ja huutaa niin kovaa kuin vain pystyisi. Kuinka moni tyttö tai nainen tälläkin hetkellä kulkee näin, puristaen leikkiasettaan, puhuen mykkään luuriin, luoden ympärilleen huolettoman illuusion samalla, kun sydän takoo aina askeleita nopeampaan tahtiin.
Kun jatkan matkaani kirjastolta eteenpäin, huomaan helpotuksekseni, että takana kulkenut mies kääntyy ylämäkeen. Tarpeeksi välimatkaamme kasvatettuani käännyn katsomaan häntä. Katuvalojen loisteessa, eri suuntaan kulkiessaan hän on vähemmän uhkaavan näköinen. Silti huudahdan vielä puhelimeen varmuuden vuoksi: ”Hei mä ohitin jo kirjaston, nähdään ihan kohta!” ja pinkaisen juoksuun.
Ohitan pensaikot ja aution työmaan. Tälle paikalle nousee uusia rakennuksia, mutta nyt työmaan varjot ovat täynnä piilopaikkoja minua vaaniville pimeän olennoille. Ne seuraavat kiiluvilla katseillaan, kun juoksen niiden ohitse, ne oikovat käsiään kutsuen, mutta minä en pysähdy. Korttelin päässä käännyn alamäkeen, oikaisen hiekkatietä sisäpihalle, tarkistan vielä selustani, ennen kuin hellitän puristuksen avaimista ja uskallan avata oven. Käytävään syttyvät valot, kun astun sisään. Vedän ulko-oven kiinni, varmistan että se loksahtaa lukkoon. Rappukäytävän seinät kolisevat kanssani, kun nousen kolmanteen kerrokseen ja avaan kotini oven.
Napsautan eteisen himmeän lampun päälle. Asunnossa on tyhjää ja hiljaista. Kaikkialle on pinottu muuttolaatikoita, olen purkanut omaisuuttani hiljalleen. Sitten kuulen sohvan narahduksen ja kiivaat askeleet olohuoneesta.
”Tulithan sä viimein”, mies tiuskaisee ja astuu varjoista eteisen valoon. ”Tuo on niin vastuutonta tuo sun bilettäminen. Taas sitä ollaan täällä odoteltu. Ja sä vielä haaveilet perheestä. Susta ei koskaan tuu hyvää äitiä, jos et vähän rauhota tota menoas. Sä oot liian itsekäs, et ajattele yhtään mua.”
Sanat tulevat iskuina ilman halki, virtana josta tuskin erottaa, milloin uusi lause alkaa. Mies tulee lähelle. En halua kertoa hänelle, että tämä oli minun viimeinen lehahteluni vapauteen ennen eristäytymistä, joka voisi kestää kuukausia. Halusin nähdä ystäviäni, joita en välttämättä pian tule näkemään pitkään aikaan, jos pandemia levittää etäpesäkkeensä tännekin. Minun tekisi mieli muistuttaa häntä kaikista niistä kerroista, jolloin olen soitellut koko yön hänen peräänsä huolissani, pelännyt että jotakin on sattunut hänelle, että hän on tehnyt humalapäissään jotakin, mitä tulee myöhemmin katumaan, viestitellyt kaikki hänen ystävänsä läpi varmistaakseni, että joku on hänen kanssaan, että joku tietää missä hän on.
”Olisinhan mä soittanut, jos olisin tiennyt, että olet hereillä, mutta kun olet sanonut ettei sua saa herättää”, sanon pahoitellen. Osa minusta toivoo, etten olisi koskaan muuttanut tähän asuntoon, hänen luokseen. Viimeinenkin humalan hippunen haihtuu minusta, kun hän kohottaa kätensä leukani alle ja kääntää tiukasti kasvojani niin, että katseeni jähmettyy hänen silmiinsä.
”Mä odotin sua täällä, aattelin että voitais vielä hetki olla yhdessä, mut en mä enää mitään jaksa. Vähän laittaa mietityttämään, että haluanko mä sua tänne asumaan, jos oot aina vaan menossa.”
Hän päästää irti, antaa katseeni valahtaa kenkiini. Pimeä nielaisee hänet, kun hän peräytyy luotani. Makuuhuoneeni ovi pamahtaa hänen perässään, aukeaa sitten sen verran, että hän mahtuu viskaamaan lattialle tyynyni ja peittoni.
”Nuku sohvalla”, hän ärähtää.
Jään tasaamaan pelosta säikkyä sydäntäni eteiseen.
Huomaan piteleväni puhelinta yhä korvallani.
Kirjoittaja: Anne Martin
Anne Martinin esikoisromaani Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) julkaistaan keväällä 2022. Anne työskentelee Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ja tutkii väitöskirjassaan ammatillisen kehittymisen tukemista luovan kirjoittamisen yhteisöissä. Blogiteksti on luku Annen keskeneräisestä romaanikäsikirjoituksesta.
