Siirtymähetki
Minulla on tapana olla pikkuisen tuhma lähes päivittäin. Huijaan ihmisiä ympärilläni, varastan heiltä vähän aikaa vain omaan käyttööni. En yleensä puhu siitä muille, sillä monen mielestä tapani on varmaan aika outo.
Tapa on hyvin yksinkertainen eikä varsinaisesti vaadi minulta mitään. Kyse ei ole laiskuudesta eikä ihmisvihasta. Parhainta tuhmana olo on silloin jos kännykässä on jonkun verran akkua, radiosta tulee hyvä biisi ja kaupasta on tarttunut mukaan jotain hyvää.
Tuhma tapani on jäädä ajon jälkeen istumaan hetkeksi yksin autoon. Aika jonka leikin erakkorapua riippuu mielialasta ja kiiretilanteesta (sekä vessahädästä, ehdottomasti). Se mikä tästä tekee tuhmaa, on, että autossa istumani aika on pois päivän tehokkaasta peliajasta. Voisin aamukasilta olla tehokkaana jo avaamassa sähköpostia kymmenen minuuttia aikaisemmin, tai rehkiä kotitöiden kimpussa puoli tuntia pidempään töiden jälkeen. Voisin kahvitella vartin kauemmin kaverini kanssa, tai käyttää viisi minuuttia enemmän ruokakaupassa hyvien kulutusvalintojen tekemiseen. Mikä nykyaikana voisikaan olla suurempi synti kuin tuhlata aikaa johonkin täysin hyödyttömään, tuottamattomaan ja sosiaaliselta arvoltaan olemattomaan?
Kuulostaa hölmöltä, mutta minusta tässä pienessä tavassa piilee nerouden siemen. Yleensä oman ajan ottamiseen tarvitaan aina joku motiivi, perustelu ja muodikas tapa tehdä se. Joogaaminen, meditointi, lenkkeily. NYT mä rentoudun. Älkää hei häiritkö kun mä oon nyt hetken rauhassa. Vaan minun tapanipa on täysin spontaani eikä kenenkään tarvitse tietää siitä. Tähän pieneen hetkeen kuuluu täysin omana itsenä oleminen. Voin laulaa ääneen tai vaikka röyhtäistä yksin omassa rauhassa, laittaa silmät kiinni ja olla hiljaa, tai juoruta puhelimessa, tai pelata pasianssia tai candy crushia. Valinta on vapaa. Auto on mieletön ympäristö tälle, sillä se on suhteellisen äänieristetty, siinä on radio eikä siinä vietettyä aikaa tarvitse raportoida muille. ”Istun nyt autossa, soitan sulle kohta” on harvinaisen tehokas – ja korrekti – tapa lopettaa puhelu. Eikä silloin edes valehtele.
On sanomattakin selvää, että töissä rentoutumiseen ei ole aikaa eikä syytä. Kun konttorin oven sulkee perässään, jää taakse (yleensä) kaikki tekemätön työ ja stressi. Auto on pelastus työnteon paineilta. Ruuhkassa ajaessa ei myöskään ole se ihan otollisin hetki rentoutumiseen. Kotona taas odottaa tiskit ja likapyykit, imurointi, vaateröykkiöt, palautusta odottavat pullot, tekemättä oleva ruoka, likaiset ikkunat, maksamattomat laskut…..you name it. Eikä kotona voi oikein olla, katsoa tiskivuorta silmiin, ja suhtautua asiaan niin että minä lepään nyt hetken, sitten leikin kotia. Autossa taas, kun kotimatka jo on suoritettu, ei ole mitään huomiota vaativaa asiaa, ei velvollisuuksia eikä kiirettä. Auto on demilitarisoitua aluetta.
Ilman autopaussejani minulta palaisi käpy monta kertaa useammin kuin nykyään. En varmasti jaksaisi keskittyä mihinkään ellen saisi välissä nollata. Olla vaan. Voisi jopa sanoa, että autossa yksin istuminen on mun juttu.