Räkälätäköitä, eli Tosi Hilpeä Heinäkuu
Viimeaikoina hurjan moni läheiseni on ollut vähän siipi maassa. Olen ollut niin lohduttajana kun lohdutettavanakin, enkä osaa sanoa, kummassa osassa on vaikeampaa olla. Kun on itse rikki ja murtumispisteen yli jo, ei tarvitse esittää että kaikkionhyvin, että kyllätäätästä tai että eisemitään. Toisaalta, kun joutuu lohduttamaan toista, onkin yhtäkkiä tilanteessa jossa ei oikein voi asialle mitään, pitää vaan olla ja tukea. Ennen muuta, pitää yrittää keksiä tapa jolla tukea.
Itse olin ennen tiukka tough love-koulukunnan kannattaja. Ei ne murheet itkemällä lähde, pää pystyyn ja taputapu selkään. When life gives you lemons, ja sitä rataa. Se on aika helppo lähestymistapa muiden murheisiin. Ei tarvitse oikein ottaa vastuuta, koska pakottaa toisen leikkimään kovista. Problem solved.
Sitten tuli se päivä kun sain itse turpaan joka suunnasta enkä jaksanut enää edes yrittää kerätä palasia kasaan. Kun hain olkapäätä jota vasten itkeä, jouduinkin maistamaan omaa lääkettäni ja halien ja paijausten sijaan sain kuulla missä olin tehnyt väärin ja mitä minun nyt pitää tehdä. Hitto että se sattui. Ja vielä pahempaa oli tiedostaa, että olin tehnyt saman virheen itse muiden kohdalla. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni sanomaan ääneen, että nyt menee liian julmaksi, lopetetaan tämä puhelu.
Vaatii yllättävän paljon rohkeutta olla avoimesti sydän hajalla ja luottaa siihen, että vastapuoli löytää oikean tavan lohduttaa. Kriittisellä hetkellä torjutuksi tuleminen on ehkä pahinta mitä voi toiselle tehdä, se että joku sanoo että se mitä tunnet, on väärin, tunne paremmin. Toisaalta läheisiin on voitava luottaa myös siinä, että jos aika vaan kuluu ja tyyppi velloo edelleen samassa räkälammikossa, on olemassa joku joka tulee nostamaan sieltä pois ja kieltää menemästä takaisin. Mutta kuka voi määrittää, milloin on minkäkin lähestymistavan aika?
Toisen pään sisälle on hirveän vaikea nähdä. Kun et tiedä asiasta kuin pintaseikat, tulee helposti syytäneeksi sanoja, jotka loukkaavat ja saavat ihmisen vetäytymään kauemmaksi. Sitä kun olettaa tietävänsä todellista enemmän ja paremmin. Tähän auttaisi ehkä avoimuus. Että päivittelisi silloin tällöin kuulumisia, muutenkin kuin vasta pohjalta käsin. Että auttajalla olisi jonkinlainen tietoarsenaali käytössä jo ennen h-hetkeä, silloin voisi helpommin rakentaa kuvan siitä, miksi joku mitättömältä tuntuva asia sai toisen pakan taas aivan sekaisin. Ei tarvitsisi olettaa ja arvailla. Ja loukata.
Kriisitilanteet erottaa monesti ystävät akanoista. Harva hyvänpäiväntuttu jaksaa katsoa itsesäälistä ja tukkoista menninkäistä, joka räjähtelee ja vetistelee vuorotellen. Jos ihmissuhteeseen ei ole sitoutunut täysillä, ovat nämä kelpohetkiä nostaa kytkintä. Toisaalta myrskyn laannuttua esiin tulee taas se normaali ihminen, jolla on myös hyviä päiviä. Silloin ne, jotka ovat luovineet mukana kaiken aikaa, ansaitsevat täyden luottamuksen. Nämä ihmiset haluavat takuulla pelkkää hyvää, vaikka lohduttaisivatkin joskus väärin.