Eilen mua ahdisti. Ahdisti niin kovin, että se kuului jo suhinana korvissa. Tuntui että elämä menee liian nopeasti, ettei mistään saa otetta ja kontrolli on kateissa. Että elämä vie mennessään, eikä sillä mukavalla tavalla ollenkaan. Laitoin illalla viestit kahdelle parhaista kavereistani, ja puhuin kolmannen kanssa puhelimessa. Kuulostaa niin imelältä Sinkkis-meiningiltä, että jos ketä ällöttää niin kehotan lopettamaan lukeminen tähän – en tuomitse. Luvassa on ylistys ihanille ystävilleni.

Tänään sain toiselta hätäsanoman saaneistä ystävistä viestin, hän ilmoitti tulevansa fikaamaan luokseni töiden jälkeen.

Kaunis ajatukseni oli että lähtisin töistä sen verran hyvissä ajoin että ehdin siivota ja vaikka pyöräyttää vielä sämpylätkin tai jotain ennen kaverini tuloa. No en ehtinyt, olimme suunnilleen samaan aikaan etuovellani. Aloin häthätää keräämään pahimpia pikkareita ja likasia ruokalautasia pois lattialta, kun kaverini totesi tunteneensa minut niin pitkään, että en voita höyryämiselläni enää mitään. Kyllä hän tietää mikä olen.

Ei mennyt aikaakaan, kun toinenkin viestin saaneista kavereistani saapui paikalle. Täysin kutsumatta. Istuimme ja puhuimme, nauroimme, puhuimme ja huokailimme kolmistaan. Välissä tein vähän ruokaa seuraavaa työpäivää varten, ja kaverini siivosivat vaivihkaa keskellä olohuoneen lattiaa lojuvia satunnaisia rintaliivejäni sivummalle. Satunnaisin väliajoin he kävivät jääkaapillani hakemassa itselleen leivänpäällistä ja Vichyä, kylppärissä hakemassa kynsilakkoja ja löysivät jostain jopa kosteusvoiteen jota en edes muistanut omistavani. Toinen keitti meille teetä, koska minä en muistanut tarjota. Eivät he lupaa kysyneet, eikä tarvinnutkaan.

Yksi ahdistuksen syistä oli tuttuni, jonka kanssa olin viettänyt joku aika sitten viikonlopun. Kyseessä on ihminen, jonka kanssa olen joskus ollut ihan läheinenkin, mutta joka tänä päivänä ei puhu muusta kun omasta elämäntilanteestaan, joka on verrattaen erittäin hyvä. Ihminen, joka ei halua kuulla miten minulla menee, ei huonoja eikä hyviä uutisia. Hän halusi vain kertoa miten ihanaa hänen on olla. Sellaisten ihmisten kanssa tulee käsittämättömän riittämätön olo. Tuntee olonsa oikeaksi surkiksi.

Mielestäni hyvä ystävä ei ole se jonka kanssa on aina kreisiä. Jonka kanssa aina nauraa tai päätyy uskomattomiin tilanteisiin, joita voi muistella vielä vanhana. Hyvä ystävä ei ole se, jonka kanssa sinut huomataan kadulla. Ei se onnistuja, joka tunee miljoona ihmistä ja joka kierrättää sinua heidän keskuudessaan. Eikä hyvä ystävä ole myöskään se joka jakaa kanssasi parhaa juorut, järjestää sokkotreffit, eikä välttämättä sekään, joka jakaa ahdistuksesi maailmasta.

Ystävän tuntee siitä, että hänen kanssaan on onnellinen.

Tunnen monta tällaista ihmistä. Montaa en tapaa niin usein kun tahtoisin. Joku asuu toisella puolella maailmaa ja joku toinen naapurissa. Näitä selittämätöntä onnellisuutta aiheuttavia ihmisiä on ripoteltu ympäri maailmaa, ja tahtoisin ottaa elämäntehtäväkseni etsiä käsiini heistä jokaisen, ja pakottaa ystäväkseni. Toisaalta jo tämä nykyinenkin määrä saa sydämeni pakahtumaan ja tasaisin väliajoin heitän itselleni mental high-fivet siitä hyvästä, että olen saanut kerättyä näin upean kokoelman tällaisia ihmisiä ympärilleni. Ja kiitän onneani siitä, etten ole hylännyt näitä ystävyyssuhteita vaikka se on joskus ollut pelottavankin lähellä.

Kun kaksi supernaistani lähtivät luotani katsoin heidän peräänsä enkä voinut olla ajattelematta miten pirun kauniita he ovat. Eikä ulkonäöllä ole sen kauneuden kanssa mitään tekemistä.