Pakkofitness
Järkytyin tässä yhtenä päivänä töissä, kun eräs treenaamiseen hurahtanut mieskollegani sanoi toiselle (naispuoliselle) työkaverilleni, että tämän kannattaisi alkaa treenata. Kyseessä ei ollut mikään dude2dude nälväisy, vaan ihan rehellinen toteamus. Sama hyypiö on antanut minulle elämäni paskimman kohteliaisuuden – Sulla on tosi hyvät jalat maastavetoon. Monilla on liian pitkät.
Ihminen selvästi elää ihan omassa fitness-maailmassaan, eikä ymmärrä, tai välitä ymmärtää, tosielämän lainalaisuuksia. Ikävä kyllä näin on käynyt monelle muullekin johonkin täysin rinnoin hurahtaneelle, mutta fitness-creepstereillä on ihan oma paikkansa shitlistilläni. Fitneksen nousun myötä meidän jokaisen kropasta on tullut vapaata riistaa avoimelle arvostelulle ja jos pahastut, oma vikasi kun et ole reenannut itseäsi esittelykuntoon. Milloin ennen on ollut ok kysyä baarissa uudelta tuttavuudelta tämän painoa tai neuvoa mitä lihaksia kehittämällä saa vyötäröstä hoikemman näköisen? Kroppa on useimmille hyvin henkilökohtainen asia, eikä vähiten siksi että iästä ja sukupuolesta riippumatta harva on omaansa täysin tyytyväinen. Kun jokainen media pursuaa superdiettejä ja vinkkejä timminpään huomiseen, on vaikea katsoa itseään peilistä ja todeta olevansa tosi ihana juuri näin.
Toki on hienoa että valtakunnallisissa medioissa kannustetaan terveellisempään elämään, ei siinä. Mutta kaikkien ei tarvitse olla sen näköisiä että parin viikon nesteenpoistodieetin jälkeen on valmis bikinifitness-lavalle. Tämä moderni versio ortoreksiasta on niin sosiaalisesti hyväksyttyä, ettei kukaan enää oikein tiedä missä menee normaalin raja. Toki toisten elämään puuttuminen on useimmista jo rajan tuolla puolen, mutta henkilökohtaisesti pahastuisin hemmetisti myös siitä jos joku toisi höyrytettyä kananrintaa minigrip-pussissa illanistujaisiin johon olen kokannut. Minulta ei myöskään riittäisi myötätuntoa sille, joka valitsee salillemenon ystävän kanssa kahvittelun sijasta (ellemme mene sinne yhdessä) tai jonka suurin input Facebook-keskusteluissa on päivittäinen Youtube-linkki jossa upea nainen sejase tekee crossfitliikettä sejase painoilla sejase. Tapailin hetken tällaista miestä, mutta vain hetken, arvatkaa miksi.
En todellakaan vihaa salillakäyntiä, päinvastoin. Siitä on tullut tärkeä osa sosiaalista elämääni ja viihdyn siellä erinomaisesti muutenkin kun crosstrainerin päällä humppaillen. Seuraavan päivän kipeät lihakset ovat mielestäni kiva asia ja on kieltämättä motivoivaa huomata kropassa muutoksia. En silti haaveile eräänä päivänä näyttäväni Anna Virmajoelta, sillä minulla on elämä myös salin ulkopuolla. Jos joskus sali jää syystä tai toisesta väliin, ei se ole maailmani loppu. Jos viini-illassa juon viinilasillisen (noh, pullollisen), ihan sama. Työ- ja kouluminussa on ihan tarpeeksi suorittajaa että jaksaisin jatkaa samaan tapaan myös vapaa-ajalla. Piittaamattomasta asenteestani huolimatta ei kenelläkään ole oikeutta arvostella valintojani, niin, ne ovat nimenomaan minun valintojani, ei punttiksen pahimman fitnesshörhön tai sen ravintovalmentajan jonka mielestä maito- ja viljatuotteet ovat pääsyyllinen siihen tosiseikkaan että ihmisiä kuolee. Varmasti kaikilla kolmella on kunnioitettavat arvot, mutta siihen on syynsä miksi seuraan omaa tietäni.
Seuraavan kerran, kun kuulen jonkun kehottavan toista treenaamaan, mulla ei ole kun yksi asia sanottavana. Sun varmaan taas kanattais vähentää treenaamista. Hanki vaikka elämä.