Parisuhdekrapula

Varmasti kaikki ovat syyllistyneet joskus siihen, että hauskan illan jälkeisenä aamuna päästää aivoihinsa lupauksen siitä, ettei enää ikinä juo. Olen tehnyt niin minäkin.

Olen tässä meidän kriisissämme kokenut suurta häpeää siitä, että olin niin avoimesti onnellinen ja rakastunut. Ja siitä, että kerroin niin auliisti, että rakastin. Puhumattakaan siitä, että kirjoitin rakkauskirjeitä, joihin vuodatin sydämeni noloimmat ja arkaluontoisimmat tunteeni vaimoni nähtäväksi. Tuo häpeä on ollut lamaannuttava ja tuhoava. Se on mukanani vieläkin, yli neljä kuukautta julkitulon jälkeen. Ja joka päivä.

Olen päättänyt, että itseäni suojellakseni en enää koskaan aio sanoa kenellekään ”rakastan sinua”. En ikinä, enkä kenellekään. Lasken tästä joukosta pois kuitenkin lapseni, joille aion tehdä täysin selväksi koko loppuelämäni, että rakastan heitä enemmän kuin mitään maailmassa.
En myöskään aio kirjoittaa kenellekään enää milloinkaan yhtään ainoaa rakkauskirjettä. Haluaisin, mutta en uskalla.

Tämä kriisi on satuttanut minua tavoilla, joista en tiennyt mitään. Ja kipu on ylittänyt kuvitelmani moninkertaisesti. Lukemani mukaan se kyllä helpottaa ajan myötä, mutta tuska on sen verran suurta, että minun on pakko varjella itseäni siltä. Siksi minulle ei jää muita vaihtoehtoja kuin rakentaa muuri itseni ympärille.

Olen aina rakastanut tunnetta, kun saan rakastaa toista täysillä. Aivan täysillä, ilman suojia ja ilman epäilyksiä. Minulle se tunne on ollut elämän kantava voima, kuin polttoaine, jonka avulla mikä tahansa on mahdollista. Kun en suostu enää olemaan niin sydän avoimena, menetän jotain tärkeää elämästäni. Mutta tämä kokemus on ollut niin satuttava, että suostun jättämään tuon täydellisen rakkauden tunteen pois, jotta en joutuisi tähän tilanteeseen toiste. Harmi, mutta en oikein muuta voi.

Haluaisin niin kovasti olla vielä jonakin päivänä onnellinen. Olin ja pidin siitä niin kovasti, että kuvittelin sen olevan elämäni tärkein asia. Voihan se vieläkin sitä olla, mutta muotoaan se muuttaa. Pidän onnellisuutta ihmisen perusoikeutena ja olen sitä mieltä, että jokaisella meillä on itsellämme vastuu sen onnellisuuden saavuttamisesta. Harmi, ettei se tule valmiiksi annettuna. Ja vielä suurempi harmi on, että joku toinen voi sen viedä pois vain, koska se sattuu hänen agendaansa sopimaan.

Aion olla vielä onnellinen. Aion hakea sitä aktiivisesti. Mutta koska kaiken tämän jälkeen pelkään niin paljon, en osaa sanoa, millaiseen onnellisuuteen pääsen. Ehkä tässä toimii sijoitusmaailmasta tuttu logiikka siitä, että mitä suurempi tuotto-odotus, sitä suurempi riski. Tästä eteenpäin minä aion vähentää riskiä pienentämällä tuotto-odotusta.