Puhumisen voima

Ensimmäinen ajatukseni vaimoni kärähtämisen jälkeen oli, etten halua puhua asiasta kenellekään. Kaikki tämä tuntui niin häpeälliseltä ja kipeältä, etten halunnut työntää itseäni enää yhtään syvemmälle. Toisaalta mietin, ettei ole oikein kuormittaa toisia näillä omilla ongelmillani, koska raskasta näiden vuodatusten kuuntelu olisi varmasti kaikille.

Mutta totesin, että on pakko. En kestänyt omia ajatuksiani ja minusta tuntui, etten päässyt niissä eteenpäin yhtään. Hakeuduinkin terapeutin puheille, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi.

Lisäksi löysin lähipiiristäni kaksi eri ihmistä, joille pystyin asiasta puhumaan. Ja mikä vaikutus sillä olikaan! Oli kuin olisin saanut raikasta hengitysilmaa keuhkoihini ja myötätunto, jota heiltä sain, oli uskomattoman tärkeää. Minä sain ikäänkuin uutta näkökulmaa ja toisaalta voimaa kestää jokaista päivää. Koin huonoa omatuntoa heidän kuormittamisestaan, mutta molemmat heistä jaksoivat kantaa taakkaa todella vahvasti. Sain heiltä viestejä, joissa he kyselivät vointiani ja pelkkä kysymys kiinnitti minut oikeaan elämään oman, niin tavattoman ahdistavan kuplani ulkopuolella. Tuki osoittautui mittaamattoman arvokkaaksi, eikä minulla ole sanoja, joilla voisin kyllin kiitollisuuttani heille osoittaa.

Tunsin, että kun olin saanut vuodattaa oloani jossakin puhelussa aikani, sain jotain ulos sisältäni. Se asia tuntui käsitellyltä, ainakin juuri siihen kohtaan. Ikään kuin yksi taakan palanen olisi saatu pois repusta ja oli vähän kevyempi jatkaa matkaa. Minähän kyseenalaistin koko ajan sitä, että koenko nämä tunteeni oikeassa mittasuhteessa vai liioittelenko jotain. Nuo inhimilliset ihmiskontaktit antoivat minulle oikeutuksen tuntea sitä,  mitä tunsin ja samalla avasivat oven niiden omien tunteiden käsittelyyn.

Vaimoni haluaisi, että tätä koko asiaa ei käsiteltäisi enää yhtään, vaan unohdettaisiin tapahtunut. Kumpikin korjaisi omat vaurionsa ja elämää jatkettaisiin siitä, mihin jäätiin. Ihan kiva, mutta ei vain minulta onnistu. Minun on pakko käsitellä näitä asioita, korjata se, mikä minussa meni rikki ja rakentaa kokonaan uutta raunioille. Siihen minä tarvitsen kanavan keskustella ja purkaa. Juuri siihen tarpeeseen nuo mainitsemani ihmiset ovat olleet täsmäase.

Tämän blogin kirjoittamisella on myös ollut itsenikin yllättänyt vaikutus. Kirjoittaminen kasvottomana, peittelemättä ja rehellisesti, on tuntunut vapauttavalta. Se, että olen huomannut joidenkin ihmisten vielä seuraavan kirjoituksiani, on ollut ylitsevuotavan helpottavaa, puhumattakaan siitä, että jotkut ovat käyttäneet aikaansa ja energiaansa kommentointiin. Siispä sinä, joka tätä blogia seuraat: Kiitos! Tuhannesti kiitos! Sinä merkitset minulle enemmän kuin todennäköisesti arvaat.