Kiitos. Sinulle.

Sinä olet lukenut tätä blogia. Sinä olet mukanani tällä matkalla, kun yritän toipua uuteen elämään. Ehkä olet kommentoinutkin, ehkä pohtinut ajatuksiani kävellessäsi ruokakauppaan. Olet kuitenkin ollut mukana.

Sinun ei olisi tarvinnut. Sinulla ei ole velvollisuutta olla vierelläni, voit milloin tahansa valita, luetko vai etkö. Ja silti sinä luet tätä.

Yritän tässä kömpelösti sanoa, että olen loputtoman kiitollinen siitä, että sinä olet siinä. Sinä olet lievittänyt kaiken alleen peittävää yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Sinä olet auttanut minua kantamaan häpeän ja nöyryytyksen taakkaa. Kiitos. Nöyrästi ja tuhannesti kiitos.

Tiedän, että teitä lukijoita on melkoinen määrä. Enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kommentit ovat olleet pelkästään rohkaisevia ja vahventavia, ne ovat vieneet minua eteenpäin. Pelkkä ajatus siitä, että sinä olet siellä, on minulle kuin pelastusliivi, joka pitää minua pinnalle, kun olen uppoamaisillani. Miten voisin siitä kiittää tarpeeksi?

Jos nämä kirjoitukseni ovat avuksi jollekin toiselle, saan niin paljon enemmän kuin annan. Ajattelin, että ehkä joku saisi tätä kautta mahdollisuuden tuntea, ettei ole yksin samanlaisessa tilanteessa. Se tuntuu minusta hirveän tärkeältä. Se oikeuttaa minun olemassaoloni ja saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Se saa minut ajattelemaan, että jonakin päivänä jossain on ehjän minun paikkani.

Kiitos.