Uusi arki

Vaimoni istui pääsiäisen sohvalla, tuijotti iPadiaan käytännössä kaiken vapaa-ajan ja katsoi huomiota herättävästi jatkuvasti minun ohitseni. Kaikista hänen eleistään paistaa jonkinlainen, jos nyt ei inho, niin ainakin vastenmielisyys minua kohtaan. Tätäkö tämä nyt sitten on?

Olen pian puoli vuotta opetellut uutta arkea. Tai onhan se vahvasti sanottu, oikeammin minun on ollut pakko tottua uuteen arkeen. En koe tässä olleeni mitenkään ohjaksissa, enemmänkin olen yrittänyt sopeutua siihen,mitä edessä on.

Arki on muuttunut, se ainakin on varmaa. Ennen tulin kotiin töistä tai harrastuksista odottaen, että tapaan puolisoni. Sitä samaa tunnetta ei enää ole. Nyt ehkä vähän pelkään kotiin tulemista, mieleni valmistautuu jotenkin sellaiseen negatiiviseen ilmapiiriin, johon koen usein törmääväni. Ei pidä käsittää väärin, tuo ilmapiiri johtuu paljon myös minusta. Voisi jopa sanoa, että tulen kotiin ainakin jollain tasolla vastentahtoisesti.

Emme juttele enää, kuten teimme ennen. Vaihdoimme kuulumisia, rupattelimme päivän asioista ja uutisista ja elimme samaa elämää. Nyt vaimoni istuu iPadillaan tai puhelimellaan ja minä katson televisiota tai luen lehteä. Olemme vierekkäin, mutta vain fyysisesti. ”Tiedätkö, mitä tänään tapahtui…”on fraasi, jota ennen viljeltiin,mutta nyt puuttuu tästä talosta.

Arjestamme puuttuvat tällä hetkellä sellaiset tavalliset ilon ja onnen vilahdukset. Meillä ei naureta, hymykin on harvinaisuus. Elämä on melko harmaata, mutta tasaisella tavalla.

Ikävöin kumppanuutta. Minulla on suuri ikävä sitä kumppania, jonka kanssa jaettiin elämä. Sitä, jonka tiesi olevan vierellä, jos jotain pahaa tapahtuisi. Tunne yhteisestä teki minusta sen miehen, joka olen. Nyt se on poissa ja veikkaan,että tässä parisuhteessa sitä ei enää tulla saamaan.

Arkemme on sellaista tavallaan sivistynyttä. Meillä ei ole näkyviä riitoja, pystymme nukkumaan samassa sängyssä. Mutta meiltä puuttuu se voima, joka pitää pariskunnat yhdessä. Sellainen intohimon ja rakkauden magnetismi on hävinnyt. Elämme näytelmää, jossa kumpikin on sitoutunut esittämään jonkinlaista roolia. Tai toinen vertauskuva voisi olla se, että olohuoneemme lattialla istuu elefantti, mutta kumpikaan ei sano siitä mitään, vaan esittää, ettei näe sitä.

Kuten olen jo aiemmin tässä blogissa kertonut, läheisyys ja koskettaminen ovat minulle perustavan laatuisia elämänvoimia. Minä tarvitseni niitä kipeästi, jotta selviän elämästäni elossa. Siksi ajaudun usein tilanteeseen, jossa anon puolisoltani kosketusta. Saan sitä harvakseltaan. Meillä on myös seksiä, kehnoa ja pääsääntöisesti melko epätyydyttävää. Mutta sillä saan kosketusta ja olen siksi valmis asettumaan puolisoni prostituoiduksi. Usein minusta tuntuu, että laukaisen hänet pikaisesti, jotta pääsen tilanteesta ulos.

Yhteenvetona voin sanoa, että arki kotona tuntuu ahdistavalta, mutta vain sen verran, että sitä pystyy elämään. Jatkuva paha olo ei tietenkään ole mahdollista kovin pitkään ja se tarkoittaa sitä, että joku muutos on tapahduttava. Tunne siitä, että alan valmistua eroon, vahvistuu päivä päivältä.