Peruskallio halkeaa

Vuoden 2020 perheeni yhteinen kesäloma päättyi heinäkuun lopussa. Kesällä rakentelimme yhdessä terassillemme katoksen ja nautimme kuumista kesäpäivistä. Istuimme terassilla ja juttelimme kaikesta kylmäuutetun kahvin äärellä. Suunnittelimme tulevaa ja samalla elimme juuri sitä hetkeä. Elämämme oli täynnä läheisyyttä ja kumppanuutta. Vastoinkäymisistä, hankalista ja raskaistakin, selvittiin, koska toisesta pystyi aina ottamaan tukea.

Vaimoni päätti heti kesäloman jälkeen ryhtyä etsimään kirjekaveria ulkomailta, jotta oppisi englantia paremmin. Minusta se oli hyvä ajatus ja olin ylpeä hänestä, että hän halusi kehittää itseään. Autoin jopa häntä luomaan profiilin sivustolle, josta kirjeenvaihtokavereita voi etsiä. Tuona eräänä elokuun alun viikonloppuna vaimoni sitten upposi iPadinsa ja puhelimensa taakse niin täydellisesti, etten saanut häneen enää minkäänlaista kontaktia. Hän ei vastannut minulle, kun puhuin, hän ei muistanut käydä toivottamassa lapsille hyvää yötä tai muutenkaan nostanut takapuoltaan sohvasta, ellei siihen ollut pakottava tarve. Ahkerasta kuntoilijasta ja mielellään perheensä kanssa puuhailevasta puolisosta tuli yhdessä viikonlopussa sohvaan takertunut takiainen, jonka kasvot värjäsi mobiililaitteen sininen kajo. Puhelin ja iPad tulivat mukaan sänkyyn, ne menivät hänen mukanaan vessaan ja kylpyhuoneeseen. Huomasin, että aina, kun kävelin vaimoani kohden, hän napautti laitteensa näytön kiinni.

Aiemmin kesällä isäni menehtyi äkillisesti ja kaipasin kovasti vaimoni tukea. Olin oppinut siihen, että kun elämä kolhii, vieressä on kumppani, jonka kädestä voi tarttua kiinni. Ja kaikesta selvitään yhdessä. Nyt tarvitsin vaimoani kovasti, ehkä enemmän kuin koskaan.
Eräänä perjantaina pyysin häntä lähtemään seuraavana päivänä lenkille ja hän lupautui. Lauantaina odottelin häntä, pyysin vielä pariin otteeseen, mutta turhaan. Seurasin kellosta, kun hän kirjoitteli iPadillaan yhteensä 13 (!) tuntia tuona päivänä. Ja sama toistui usein. Vaimoni viikonloput kuluivat laitteiden ääressä, eikä hän ollut kiinnostunut tekemään enää mitään yhdessä. Hän saattoi istua työpäivänsä jälkeen laitteillaan koko illan ilman, että kukaan perheestämme sai häneen mainittavaa kontaktia. Vilkas ja  tyydyttävä seksielämämme loppui kuin seinään, samoin kaikenlainen läheisyys. Vaimoni vaikutti jatkuvasti kärsimättömältä ja minun läsnäoloni lähinnä ärsytti häntä.

Olin ymmälläni. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä oli tapahtunut tai miksi olimme yhtäkkiä tässä tilanteessa. Olin jäänyt kuin salaman iskusta yksin, kun vaimoni katosi laitteidensa taakse. Asia häiritsi minua kovasti.

Kiukuttelin ja ihmettelin puolisoni häviämisä elämästäni elokuusta lokakuuhun saakka. Yritin jutella vaimoni kanssa useaan otteeseen ja yritin tarjota hänelle asioita, joista olimme aina olleet kiinnostuneita. Lopulta pakotin itseni (ja vaimoni) selvittämään asiaa kunnolla ja yritin herätellä rakentavaa keskustelua. Päädyimme vakavamielisen keskustelun päätteeksi lähteä uudelleen etsimään yhteyttä välillämme. Tuossa yhteydessä vaimoni sanoi: ”Mutta ei kaivella liian syvältä, ettei mitään pahempaa löydy.”
Kuten arvata saattaa, lause oli minulle kuin kirkkaanpunainen hälytysvalo. Lause kertoi minulle, että jotain sellaista, mistä en tiennyt, oli meneillään.

Olimme olleet lähes 21 vuotta yhdessä ja sinä aikana ehtii oppia elämänkumppanistaan kaikenlaista. Esimerkiksi huomaamaan, kun hänen käytöksensä ja kehonkielensä muuttuu. Istuimme tiistai-iltana 19.10.2020 sängyllä ja kysyin häneltä, että onko hän koskaan pettänyt minua. Seuraavan kymmenen sekunnin aikana tajusin, että tuo tahaton ja perustelematon kysymys osui täydellisesti napakymppiin!

Hän vakuutteli, ettei ole koskaan sellaista tehnyt, eikä ”ikinä valehtehtelisi minulle.” Minulle valehtelu oli kuitenkin kristallinkirkasta! Tiesin aivan varmaksi, että vaimoni oli pettänyt minua. En osannut sitä arvata, enkä varsinkaan kuvitella. Hänen reaktionsa on niin paljonpuhuva, ettei minulle jäänyt epäilystä asiasta. Yritin kiivaasti saada hänet kertomaan asian oikean laidan, mutta hän kiisti kaiken tiukasti. Hän syyllisti minua aggressiivisesti kyttäämisestä ja epäilemisestä ja lopputulos oli se, että minä tiesin hänen olleen minulle uskoton ja hän tiesi, että minä tiedän.
Kuvittele, millaista oli laskea pää tyynyyn sen jälkeen! Sinä yönä uni ei tullut silmään.

Minulla ei ollut todisteita, enkä saanut vaimoani tunnustamaan. Mieleni oli pikimusta, mutta en voinut asialle mitään. Yritin jo asennoitua siihen, että asia jää tähän, ehkä ikuisiksi ajoiksi, kunnes kohtalo koputti tavalla, jota en osannut odottaa.

Menin seuraavana aamuna perheemme yhteiselle tietokoneelle hoitamaan menehtyneen isäni perikunnan asioita. Kun avasin koneen, huomasin, että vaimoni oli vahingossa jättänyt kirjautumatta ulos omalta tililtään ja eteeni lävähti hänen sähköpostinsa. Olin jo sulkemassa sitä, kun silmiini osui sähköpostiviestin otsikko, jota siellä ei olisi pitänyt olla.
Avasin viestin ja luin vaimoni kirjoittaman viestin rakastajalleen ja hänen vastauksensa. Mitään ei jäänyt enää arvailujen varaan.
Sydämeni hajosi täysin! Vapisin kauttaaltani enkä millään uskonut silmiäni. Etsin kiivaasti mieleni sisältä selityksiä ja virheitä tulkinnassani. Edessäni oli kuitenkin harvinaisen kiistaton todiste siitä, että se, minkä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan, oli tapahtunut.