Ilo on revittävä siitä, mistä sen saa

Viimeisten kuukausien aikaan ei elämässäni sellaisia varsinaisia ilon pilkahduksia ole ollut. Minusta on jopa tuntunut, ettei ilon tunteminen ole oikeastaan sallittua minulle ja siinä murheen alhossa on ollut luonteva olla. Kuitenkin tästä paskasta on löytynyt muutama ainakin sisäisen naurahduksen syy.

Olin kaupassa vaimoni kanssa. Vaimoni kysyi, mitä teetä hänen pitäisi minun mielestäni valita.
Vaimo: ”Mitä teetä kannattaisi ottaa?”
Minä: ”Uskollista ystävää.”
Vaimo: ”Ai, onko se hyvää?”
Minä: ”Yksi sellainen on hyvä talossa olla.”
Vaimo: ”Ok.”
Minä: ”Mutta Keisarin morsianta ei tarvita, sehän meillä jo on.”

Ei vaimoni tuota vitsiä tajunnut, mutta minä hykertelin koko kauppareissun itsekseni.

Toinen:
Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana laihtunut melkoisesti. Ei pelkästään tämän mielipahan takia, vaan pitkäjänteisen elämäntapojen muuttamisen takia. Tapasin kaverini, jota en ollut tavannut aikoihin.
Kaveri:”Oletpa sinä laihtunut! Eikö vaimosi syötä sinua enää?”
Minä: ”Syöttää usein ja paljon, mutta pajunköysi on kai aika vähäkalorista.”

Tätä ei taas kaverini tajunnut, mutta minua nauratti itseäni ääneen vielä autossakin matkalla kotiin.

Nauran siis asioille, joille ei saisi nauraa. Mutta minäpä nauran. Enkä ymmärrä edes hävetä!