Itsesyytöksiä ja suunnatonta itseinhoa
Näiden ensimmäisten kuukausien ajan olen syyllistänyt itseäni suunnattomasti! Yleensä sanotaan, että uskottomuus on reaktio siihen, että omassa parisuhteessa kaikki ei ole kunnossa. Miksi minä en huomannut mitään? Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Olenko itse aiheuttanut tämän kaiken? Vaimoni kertoo, että oli meidän suhteessamme täydellisen onnellinen, eikä kokenut, että häneltä puuttuisi mitään. Hän ei auta minua yhtään näiden itsesyytösten kanssa ja ne musertavat minut. Toivoisin, että hän antaisi minulle jonkinlaisen selityksen, sillä ilman sitä minulle ei jää muita syytettäviä kuin itseni.
Päädyin helmikuussa päätelmään, että koska minä olin vaimooni niin totaalisen rakastunut ja rakastin paitsi häntä, myös meidän yhteistä elämäämme aivan täydellisen sataprosenttisesti, en ehkä osannut edes ajatella vaimoni tarpeita. Minulle tuo olotila riitti enemmän kuin hyvin ja kai kuvittelin, että niin se riittää vaimollenikin. Ehkä ajattelin vain itseäni, kun parisuhteessa pitäisi ajatella molempia. Esitin vaimolleni anteeksipyynnön. Hänessä en nähnyt asiassa mitään tunteita enkä usko, että hän rekisteröi sitä millään tavalla.
En tällä hetkellä pidä itsestäni kovin paljoa. En pystynyt pitämään vaimoani tyytyväisenä ja epäonnistuin siinä, mikä oli elämässäni tärkeintä. Itselleni se on anteeksiantamatonta. En siedä itsessäni sitäkään, että teen koko tämän uskottomuuden käsittelyssä itsestäni uhrin. Olen kuin villalapanen, jolle saa tehdä mitä haluaa ilman seurauksia. Jos olisi enemmän mies, olisi jo aikaa sitten käskenyt vaimoani häipymään elämästäni. Mutta en minä siihen pysty. Se saa minut vihaamaan itseäni niin, etten haluaisi elää itseni kanssa enää minuuttiakaan.
Itsetuntoni on aivan käsittämättömän pieninä murusina. Peilistä minua katsoo varsin vastenmielinen ihminen, jolla ei ole juurikaan annettavaa ympärilleen. Millaisen kuvan annan lapsilleni siitä, miten elämän vaikeat asiat voitetaan? Voinko odottaa vaimoltani kunnioitusta minua kohtaan, jos olen tällainen säälittävä ressukka? Jos eroaisimme ja jonakin päivänä hakisin itselleni parisuhdetta jonkun toisen kanssa, miten ikinä löytäisin ihmisen, joka minua jaksaisi katsella? En pidä itsestäni, joten miten kukaan mukaan voisi minusta pitää? Ja tämä itsesääli… Eihän tässä ole mitään järkeä! Minun pitäisi olla vahva ja itsenäinen ihminen, jonka pitäisi nostaa itsensä sieltä itsensä säälimisen ja uhriuttamisen kuopasta ja katsoa ylväästi eteenpäin. Mutta en pysty edes siihen.
Terapeuttini on sanonut minulle monet kerrat, että uskottomuus on ei ole petetyn syy. Samaa olen lukenut useista artikkeleista. Mutta huomaan, että varsinkin informaatiotyhjiöt tuppaavat täyttymään enimmäkseen itsesyytöksillä. En oikein tiedä syytä siihen. Olen tottunut olemaan aika usein jonkinlainen vastuunkantaja ja nyt tämän valtavan epäonnistumisen edessä näytän ottavan vastuuta omille harteilleni melkoisesti. Elämääni helpottaisi varmasti, jos pystyisin vierittämään kaiken syyn toiselle, mutta en vain yksinkertaisesti pysty.
Huomaan olevani vihainen itselleni aika usein. Ja kun oikein mietin, niin ihan syystä.