Kolmas kuukausi

Kriisimme kolmas kuukausi oli vähän erilainen. Kolmas kuukausi alkoi joulun ajalla ja kieltämättä melko huonoissa merkeissä. Tuon kuukauden alkajaisiksi kävi ilmi, että vaimoni oli ajatunut romanssihuijauksen uhriksi ja minulle se oli taas yksi kova paikka. Toisaalta samalla vaimoni pyrki lähemmäksi minua kuin aiemmin. Ristiriidan tunne oli siis melkoinen. Vaimoni kertoi rakastavansa minua, mutta jatkoi yhä melko tiivistä kirjoitteluaan nettisuhteensa kanssa. Tosin, hän kyllä pyrki tekemään sitä minulta piilossa, mutta yhtä kaikki, hän yhä saattoi kirjoittaa tuntikausia iltaisin huomioimatta ympäristöään. Tulkitsin kuitenkin hänen lähestymisensä ehkä jonkinlaiseksi ”kasvuksi” ja edistymiseksi ja yritin saada hänet käsittelemään asiaa kanssani. Siitä ei tullut kuitenkaan yhtään mitään, sama huokailu ja turhautumisen ilmaisu jatkui, eikä keskusteluun asti päästy käytännössä kertaakaan. Ja se turhautti minua aivan suunnattomasti!

Tammikuun aikana sovimme lähtevämme Ylläkselle myöhemmin keväällä sukulaisperheen kanssa yhdessä. Minua ajatus ei aivan mahdottomasti houkutellut, sillä paitsi, että pelkäsin matkaa ja sitä, millainen siitä olisi tulossa, olin myös aika vakuuttunut, että matka peruuntuu, koska emme tule toimeen toistemme kanssa. Mutta lapsille asia tuntui hyvin mieluisalta, enkä halunnut sitä ryhtyä tässä vaiheessa perumaan. Ja toisaalta, olihan siinä mahdollisuus päästä ulos talosta ja ajattelin, että ehkä matka puhdistaa ilmaa jotenkin ja keskusteluyhteys saadaan aikaan. Kuitenkin aloin tyytymään tilanteeseen, joka oli edes jollain tavalla rauhallinen. Eihän se sitä omassa päässäni ollut, tietenkään, mutta en jaksanut yrittää keskustella, kun jo osasin arvata, miten raskaaksi sellainen yritys muodostuisi. Jämähdin mieluummin sellaiseen välitilaan, jossa katsottiin yhdessä ilmiselvän ohi. Tajusin kyllä koko ajan, ettei tällaiseen tilaan voi jäädä, mutta voimat eivät vain riittäneet enempään.

Tuon kuukauden aikana minulla on vahvoja masennusoireita. Jotkut päivät olivat hyvin raskaita ja tuntui, etten pääse masennukseni yli millään. Väestöliiton terapeutti kehotti minua hakeutumaan psykiatrin pakeille, koska oli sitä mieltä, että lyhytterapia ei ole riittävä toimenpide minulle. Psykiatrilta saisin B-lausunnon, jonka avulla mukaan saataisiin Kelan taloudellinen tuki terapiaan ja kustannukset pienisivät huomattavasti. Psykiatrilla olisi käytävä vähintään kahdesti, jotta lausunto pystyttäisiin kirjoittamaan. Käsittelimme tilannettani psykiatrin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että Kela hyvin suurella todennäköisyydellä alkaa tukemaan terapiaani, sillä tilanteeni mahtuu trauman viitekehykseen. Hän myös mainitsi, että minulla on ”varovaisestikin arvioiden keskivaikea masennus.”

Kolmas kuukausi oli jo selvästi shokkivaiheen jälkeistä aikaa, vaikka täytyy sanoa, ettei rationaalinen ajattelu ollut suurinta osaamistani tuossa tilassa vieläkään. Näin silmissäni vaimoni rakastajan usein, ajoittain minulla oli suuriakin nukkumisvaikeuksia. Ahdistus oli mukana päivittäin ja ajomatka töistä kotiin tuntui aika usein tahmaiselta. Uutena piirteenä huomasin itsessäni aivan käsittämättömän syvän väsymyksen. Se oli väsymystä, johon nukkuminen ei auttanut yhtään. Väsymys oli niin intensiivistä, että se lamasi usein oikeastaan kaiken ajatteluni. Aloitekykyni oli täysin poissa ja sitä olisi tarvittu kyllä monessa asiassa. Väsymys alkoi olla jo niin kovaa, että olin useana aamuna pettynyt, että heräsin. En olisi millään jaksanut hengittää ja olla. Olo oli toisinaan melko epätoivoinen ja vaikka minä en ole ollut itsetuhoinen, aloin ymmärtämään, miksi jotkut ovat. Eläminen ja oleminen tuntuivat niin raskailta.

Jotenkin kuitenkin ajattelin, että kevättä kohden mennään ja ehkä odotin, että se pelastaisi kaiken. Tyhmää, tiedän, mutta tuossa tilassa sitä tuntuu hakevan kaikenlaisia merkkejä paremmasta, vaikka tietäisi niiden olevan vain illuusiota.