Miksi anteeksipyytäminen on niin hirveän vaikeaa?

Minun on todella vaikea ymmärtää, minkä takia puolisoni on niin käsittämättömän vaikea pyytää minulta anteeksi tekojaan. Siis tekoja, joiden hänen täytyy ymmärtää olleen todella pahoja. Hän on pyytänyt pettämistään anteeksi kerran, senkin minun vaatimuksestani. Hän ei ole pyytänyt anteeksi käytöstään minua kohtaan kärähtämisensä jälkeen, ei myöskään sitä, että haki suhdetta nettihuijarista tai siitä, ettei kertonut minulle asiasta. Hän ei ole pyytänyt anteeksi nettisuhdettaan. Minulle asia on melko raskas.

Olen itse kasvatettu siihen, että jos toiselle tekee pahaa, on sitä vähintäänkin pyydettävä anteeksi. On tietysti yritettävä kaikin voimin korjata sen, mitä on rikkonut, mutta vaikkei siihen pystyisikään, täytyy sentään pyytää anteeksi. Ja tuollaisessa tilanteessa anteeksipyytäjän vastuulle pitäisi jäädä se, että etsii keinot, joilla voi tarpeeksi syvästi pyytää anteeksi. Vaimoni on saanut ihan hyvän kasvatuksen ja hän on myös sosiaalisesti jollain tavalla ihan osaava. Hän tietää (tai ainakin siltä vaikutti parikymmentä vuotta), mikä on oikein ja mikä väärin. Hän on vaikuttanut aina empaattiselta ja toista ajattelevalta ihmiseltä, ja sehän itse asiassa olikin niitä tärkeimpiä asioita, joihin hänessä rakastuin. Ja siltikään hän ei pysty pyytämään minulta anteeksi. En vain ymmärrä, miksi ei.

Vaimoni on ollut aina vaikea pyytää minulta anteeksi. Hän kyllä pahoittelee, jos jokin tavallinen arkipäivän vahinko sattuu tai vaikka astuu vahingossa varpaille. Mutta kun sitten olisi tarve pyytää anteeksi jotain oikeasti tärkeää, se ei vain onnistu. Hän saattaa lähteä kavereidensa kanssa illanviettoon, juoda liikaa ja jäädä ilmoittamatta yöksi johonkin ja kotiin tullessaan hän ei varmasti pyydä anteeksi. Ei, vaikka tietää, että huolestutti minut.

Tiedänhän minä, että anteeksipyytäminen voi olla vaikeaa. Mutta tällaisessa tilanteessa, jossa me nyt olemme, olisi todellakin aika opetella se! Olen varma, että tarpeeksi vilpitön anteeksipyyntö olisi helpottanut minun oloani kovasti. Ehkä se olisi jopa voinut pelastaa sen, mitä olen yrittänyt tässä pelastaa.

Minä olen pyytänyt tämän kriisin aikana anteeksi jo muutamankin kerran. Olen pyytänyt anteeksi sitä, etten huomioinut häntä, kuten olisi pitänyt. Olen pyytänyt anteeksi sitä, että ajattelin vain itseäni ja että kuvittelin minun oman onnellisuteni riittävän ja olevan merkki siitä, että kaikki on hyvin. Ehkä juuri se, että olen osoittanut häntä kohtaan tuollaista ”heikkoutta” tai ”pehmeyttä” on antanut hänelle signaalin, ettei hän olekaan tehnyt niin kovin pahasti sitten lopulta.