Miksi tämä ottaa niin koville?

Ihmiset pettävät. Ihmiset loukkaavat toisiaan. Ei siinä pitäisi olla mitään uutta tai ihmeellistä. ”Sattuuhan näitä”.

Minulle tämä kaikki on ollut niin tolkuttoman raskasta luultavasti siksi, että tämä kaikki tuli päälle täydellisen yllättäen. Minä olin suunnattoman onnellinen ja luulin vaimonikin olevan. Olimme selvinneet hyvinkin hankalista ajoista ja olimme aina tukeutuneet toisiimme. Olimme molemmat ylpeitä siitä, mitä olimme saaneet aikaan. Vihdoin kaikki oli hyvin ja vaikutti siltä, että pysyvästi.

En ole koskaan yhtä puhdassydämisesti ja täysipainoisesti rakastanut ketään tai mitään yhtä paljon kuin vaimoani. Olisin ollut välittömästi valmis antamaan vaikka jonkun elintärkeän elimeni, jos sillä olisin saanut pelastettua vaimoni. En olisi epäillyt sekuntiakaan. Kun näin hänet työpäivän jälkeen kotona, vatsassani tuntui perhosia. Katselin häntä ihaillen usein salaa, kun hän ei nähnyt. Olin hänen saavutuksistaan niin ylpeä, huomattavasti ylpeämpi kuin omistani.

Olisin ymmärtänyt tapahtuneen paremmin, jos suhteessamme olisi ollut ongelmia. Mutta ne kaikki oli ratkaistu, tai ainakin niin luulin. Matka sieltä onnellisuuden vaaleanpunaisesta pilvestä harmaaseen, sateen kylmettämään graniittiin oli niin väkivaltaisen nopea, etten ehtinyt siihen yhtään valmistautua. Oli kuin nyrkki olisi osunut vatsaani ilman, että olisin ehtinyt jännittää lihaksiani. Se puhkaisi ilman keuhkoistani varoittamatta. Meillä on pitkä historia takana ja kaiken tällaisen pitäisi olla jo ohitettu uhka. Meidän piti tuntea toisemme.

Minulle erityisen hankalaksi tämän kaiken tekee kontrasti. Toisaalta minulla saattoi olla liian sileä kuva rakkaastani. Ehkä pidin häntä jonkinlaisena yli-ihmisenä, jota tapahtuneen kaltainen, groteski ja raaka pimeä puoli ei koske. En ollut koskaan ajatellut, että vaimollani olisi sellainen pimeä puoli enkä kuvitellut hänen milloinkaan edes pystyvän noihin tekoihin, joita hän minulle teki.

Olen aina ollut ihminen, jolle ilon ja surun tunteet ovat voimakkaita. Olen pitänyt sitä hyvänä ominaisuutena itsessäni ja nauttinut niistä onnellisuuden tunteista aivan valtavasti. Niin paljon, että niiden avulla olen selvinnyt hyvin suuristakin murheista. Mutta tässä se kostautuu. Voin helposti sanoa, että tämä tapahtunut on minun elämäni suurin tragedia. En millään jaksa uskoa, että pystyisin elämässäni kokemaan mitään sellaista iloa, joka voisi edes lähimain kompensoida tätä.

Tähän kaikkeen liittyy muutakin kuin vain se, että vaimollani on ollut suhde. Minun on käsiteltävä se, että elämänkumppanini ja sydämeni valittu haluaa jotain muuta kuin minut. Minun on myös pystyttävä luopumaan monista omista elämän peruskäsityksistä, kuten rakkauden koskemattomuudesta, uskosta siihen, että toinen on hyvä ja vaikka siitä, ettei se, että minä rakastan ja kohtelen toista hyvin, riitä sitten lopulta kovinkaan pitkälle. Luopumisen tuska on aika kova.