Mitä anteeksianto tarkoittaa?

Olen lukenut paljon siitä, miten petetyksi tulemisesta voi toipua. Yksi alati esiin nouseva tekijä on se, että on pystyttävä antamaan anteeksi ja päästämään irti tapahtuneesta. Sitä pidetään jopa selviytymisen ehtona ja ilman sitä katkeruuden vankiselli odottaa maailman loppuun saakka.

No, hyvä. Ymmärrän, mutta en ole mistään löytänyt selvitystä siitä, mitä se anteeksi antaminen oikeastaan tarkoittaa. Onko se sitä, että unohdan tapahtuneen? Siis että en muistaisi enää koko asiaa? Vaimoni kysyisi joskus, että ”Vieläkö sinä muistat sen, kun petin sinua”, ja minä vastaisin ”Ai, mitä?” Vai sitä, että opettelen ajattelemaan, että ei se haittaa mitään? ”Petit ja satutit suunnattomasti, mutta en välitä siitä, vaan rakastan sinua kuten ennenkin”.

Minulle tuo ei uppoa päähäni sitten millään! Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu mitenkään mahdolliselta. Jos nyt jotenkin ohitan sen tosiasian, että rakkaani petti luottamukseni, minähän annan viestin siitä, että näin voi minulle tehdä. Että minä kyllä kärsin, mutta muita seurauksia ei tällaisesta tule. Minusta tuntuu, että maalaisin rintaani maalitaulun, johon antaisin luvan ampua. En pysty siihen millään!

Olen katkera vaimolleni. En voi sille mitään, vaikka tiedän katkeruuden vain satuttavan minua. Mutta hän rikkoi minulta sen, mikä oli minulle rakkainta ja tärkeintä koko maailmassa. Hän vei minulta jotain, jota en koskaan saa enää takaisin. Eikä vain minulta, vaan myös lapsilta. Lapsilta, joista meidän piti yhdessä pitää huolta elämän loppuun saakka. En pääse eroon kysymyksestä: ”Miksi sinun piti rikkoa tämä kaikki?” Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, miten katkeruudesta voi päästä eroon. Ja tiedän, että pitäisi, mutta miten?

Olen kateellinen anteeksiantoon pystyville ihmisille. Nelson Mandelasta sanotaan, että hän pystyi antamaan anteeksi ihmisille, jotka vangitsivat hänet vuosikymmeniksi. Mutta minä en ihan ole Nelson Mandela! Enkä vain pääse yli tästä asiasta. Jotta pystyisi anteeksiantoon, oman itsetunnon pitäisi olla melkoisen hyvä. Minulla se on nyt aivan pohjamudissa.

Vaimoni voisi tässä minua auttaa sanomalla ”anteeksi”. Mutta se vaatisi häneltä ylpeytensä ylittämistä ja siihen hän ei pysty. Minun on vaikea käsittää, miksi hyväksyn tämän. Miksi minun täytyy niellä häpeäni ja ylpeyteni joka ainoa päivä, kun vaimoni ei suostu edes puhumaan minulle totta? Nyt tämän korjausprosessin dynamiikka on lähinnä sitä, että minä anelen puolisoani olemaan mukana tässä ja hän on enimmäkseen ylimielinen ja torjuva. Se ei suoranaisesti edistä tätä anteeksiantamisen mahdollistamista kovin suurin harppauksin.

Olen myös lukenut siitä, että minun on vain hyväksyttävä se, mitä on tapahtunut. Ei onnistu! En pysty hyväksymään tai oikeuttamaan sitä mitenkään. Ikinä! En pysty selittämään sitä itselleni oikein päin, vaikka kuinka yrittäisin. En keksi mitään, minkä avulla tämän kokemuksen saisin häviämään.

Olen monena aamuna ennen realismin palaamista aivoihini ehtinyt toivoa, että tämä kaikki olisikin vain unta. Mutta ei se ole. Tämä on todellisuutta, jossa minä joudun tahtomattani elämään. Eläisin siinä, vaikka eroaisimme. Haluaisin pystyä antamaan vaimolleni anteeksi, vaikka päätyisimmekin eroon. Uskon, että siitä olisi hyötyä kaikessa tulevassa.