Musta ruusu

Olin lenkillä. Juoksin tunnin, kunnes huomasin, että energiani loppuu täysin. Olin unohtanut syödä tänään. Laskin askellukseni kävelyksi ja istahdin penkille kasvot kohti kevätaurinkoa. Muutama lenkkeilijä meni ohitseni, jokunen pyöräilijäkin. Kuuntelin, kuinka vesi liplatti ojassa ja linnut pitivät ääntään. Kevät tuoksui.

En huomannut, kun hän tuli lähemmäs ja hidasti kävelyään. Kiinnitin häneen huomiota vasta, kun hän pysähtyi kohdalleni. Hän hymyili minulle ja sanoi: ”Hei!”

Hän oli suhteellisen sirorakenteinen, tummahiuksinen, ehkä viisissäkymmenissä oleva nainen. Hänen hymynsä näkyi hänen silmissäänkin. Pienet ihopoimut kokemuksen kunniamerkkeinä terävöityivät ja koristivat hänen kauniita kasvojaan. Minun piti keskittyä lopettamaan sisäänhengitykseni ennen kuin vastasin.

”Sopiiko istua? Aika kiva sää.”, hän sanoi ja tietenkin sopi.

Hän pahoitteli, että häiritsi arvokasta rentoutumisaikaani. Sanoin, että se muuttui arvokkaaksi vasta nyt.

Kun hän puhui minulle, hän käänsi koko ylävartalonsa minua kohden. Kun hän nauroi, hän nauroi koko kasvoillaan. Hänen olemuksensa naulitsi minut siihen hetkeen. Hän sai minut olemaan läsnä, juuri siinä.

Juttelimme ja vartti muuttui pian puoleksi tunniksi. Lopulta hän sanoi:
”Lenkkeilen täällä näihin aikoihin joka päivä. Toivottavasti törmätään uudelleen.”
Melkein sanoin, että niin minäkin, mutta paitsi, että se ei ollut totta, en halunnut vaikuttaa tunkeilevalta. Hän lähti ja noin kymmenen metrin päässä hän vilkaisi vielä taakseen. Jäin kiinni nolosti hänen tuijottamisestaan.

Lyhyt tapaaminen tuntemattoman ihmisen kanssa, ilman agendaa tai tarkoitusta. Sattuman kauppaa, ei historiatietoja toisesta tai suunnitelmaa jatkosta. Mutta tuntuipa kivalta! Vain inhimillinen kohtaaminen, ihminen ja ihminen.

Tuntui lämpimältä. Kävelin kotiin ja ihmettelin tunnettani. Juuri nyt en halunnutkaan tietää hänestä yhtään enempää. Olin onnellinen kohtaamisesta tai oikeastaan siitä tunteesta, jonka se aiheutti. Vasta kotiovella tajusin, että hänen lenkkeilyajankohtansa ilmoitus taisi olla kutsu. Ja sehän se vasta hyvältä tuntuikin! Minä kelpasin! Pitkästä aikaa minä kelpasin. Päivänsäde ei siis taidakaan olla luonnonoikku, joka vahvistaa säännön.

En tiedä hänen nimeään. En tiedä, mitä hän halusi. En tiedä, miksi hän pysähtyi juttelemaan. Eikä ole tarpeenkaan. Häntä kutsun Mustaksi ruusuksi.

Tiedän, missä lenkkeilen huomenna.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *