Mustasukkaisuus on minulle aivan uusi tunne
En ollut koskaan ollut mustasukkainen. Ikinä. Olin aina luottanut toiseen jotenkin niin täysillä, ettei mustasukkaisuus ollut minulle mitenkään tuttu tunne. Kun sitten luottamus petettiin niin totaalisesti, tuo syöpä iskeytyi minuun rajusti. Opin, että vihaan sitä tunnetta loputtomasti!
Jokainen vaimoni puhelimen kilahdus tai hänen viettämänsä sekunti laitteillaan olivat minulle kuin tikarin iskuja sydämeen. Pidin aivan selvänä, että hän ylläpitää jotain suhdettaan tai rakentaa uutta pettämistä. Ja tekihän hän sitäkin, sillä hänen nettisuhteensa voi edelleenkin ilmeisen hyvin. Minulla on ollut valtavan suuri tarve saada tietää, kenen kanssa hän viestittelee. Olisin kaikin olemassa olevin keinoin halunnut päästä käsiksi hänen laitteilleen ja lukea kaiken. Mutta eihän se ollut tietenkään mahdollista, sillä vaimoni on varjellut laitteidensa yksityisyyttä hyvin huolellisesti. Eikä meillä ole koskaan ollut edes puheissa toisen yksityisyyden avaaminen, koska ei ole ollut tarvetta.
Jos olisin vaatinut tämän uskottomuuden takia, vaikka todisteeksi hänen rehellisyydestään, lupaa nähdä hänen puhelimensa, se olisi ollut aivan turhaa. Jos ihminen on valmis valehtelemaan toiselle vuosikaudet, hän kyllä osaisi siirtää nuo keskustelut muille laitteille ja näyttää minulle vain sen, mikä päivänvalon kestää. En edes yrittänyt, koska ymmärsin sen olevan täysin turhaa.
Minulla oli suuri tarve kontrolloida vaimoani. Vähän niin kuin varjella sitä, ettei hän pääsisi minua pettämään uudelleen. Samalla tietysti ymmärsin, että en mitenkään voi kontrolloida häntä, koska hänen mukaansa töihin en voi mennä ja olihan hän onnistunut varsin hienosti aiemminkin puuhaamaan selkäni takana ilman, että minulla oli siitä mitään aavistusta. Mutta tarvetta se ei vähentänyt yhtään. Kontrollinnin sairaalloinen tarve on musertavaa! Se tuhoaa ihmisen sisältä ja siinä, jos missä, hukkaa kyllä itsensä niin, ettei jäljelle jää kuin rippeet siitä itsetunnosta ja itsensä arvostamisesta, mitä joskus on saattanut olla.
Vaimoni toiminta, siis näkyvä salailu ja peittely, pahensivat entisestään tuota kontrolloinnin tarvetta. Meillä oli ennen ollut tapa, että kun vaikka puhelimeen tuli lyhyessä ajassa paljon viestejä, kerroimme toisillemme pyytämättä ja avoimesti, mistä on kyse. Nyt vaimoni oli lopettanut kaiken jakamisen minulle. Arvelen, että koska hän kyllä takuuvarmasti tiesi tuskani, hän sai kokea huumaavaa vallan tunnetta ja jatkoi peittelyään, ainakin osin, sen takia.
Huomasin itsessäni muutoksen parempaan vasta neljännen kuukauden aikana kriisin alkamisesta. Minua ei enää kiinnostanut niin paljoa, kenen kanssa hän viestitteli. Tai ehkä kiinnosti, mutta ei niin, että siitä olisi heti tullut sellainen kädettömän tuskainen olo. Ehkä sen voi tulkita myös niin, että olin alkanut eriytyä vaimostani. Mahdollisen parisuhteemme tulevaisuuden kannalta se ei tietenkään ole niin kovin hyvä asia, mutta oman toipumiseni kannalta kyllä.