Epäinhimillistä vallankäyttöä
En muista juurikaan yksityiskohtia ensimmäisistä viikoista. Se voi johtua tietysti shokista, mutta varmasti myös nukkumattomuudesta. Olin hyvin voimaton ja tuntui, että kaikki energiani täytyi keskittää hengittämiseen. En pystynyt ajattelemaan tai edes puhumaan kunnolla, pääni surrasi kuin suurkaupungin keskusta, taukoamatta ja suomatta hetkeksikään armoa. Tarvitsin kipeästi inhimillistä kosketusta. Sitä olin tottunut saamaan juuri vaimoltani ja niin omituiselta kuin se kuulostaakin, häneltä sitä anoin nytkin.
Vaimoni kohteli minua käsittämättömän julmasti. Hän oli erittäin ylimielinen, ikään kuin löi minua yhä lujempaa, kun olin tilassa, jossa en voinut itseäni suojata. Yritin puhua hänelle, mutta hän vaikutti vain vihaiselta ja syyllisti minua. Hän usein jätti tarkoituksella huomioimatta minut, ei katsonut kohti tai vaihtanut kanssani sanaakaan. Ja jos vaihtoi, vihaisesti tai tiuskimalla. Hän myös aivan fyysisesti työnsi minua etäämmälle itsestään. Anelin häneltä empatiaa, tai oikeastaan ilmaa, jota olisin voinut hengittää. Tuntui, etten pystyisi nousemaan sängystä ja pelkkä oleminen tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.
Vaimoni ulkoisti kaiken päätöksenteon minulle, eikä hän halunnut ottaa kantaa oikeastaan mihinkään. Hän sanoi: ”Tee niin kuin haluat”. Minä yritin tehdä jonkinlaista päätöstä siitä, erotaanko vai yritetäänkö vielä. Liian aikaisin, tietysti, mutta enhän minä voinut sitä silloin tietää. Olin hyvin heikko ja kuitenkin minun olisi pitänyt tehdä päätös siitä, rikonko lasteni perheen. Minun päätökselläni tähän maahan tulisi neljä uutta eroperheen ihmistä. Yöllä menin yläkertaan, avasin lasteni huoneiden ovet ja katsoin heitä hiljaa. Kyyneleet valuivat kasvoillani hallitsemattomasti, kun mietin, miten kertoisin lapsilleni, että elämä, jonka he olivat oppineet tuntemaan, olisi päätöksessään. Turva, jota olimme heille aina tarjonneet, loppuisi tähän. Tunsin suunnatonta voimattomuutta ja päätös tuntui ylivoimaisen isolta.
Olen myöhemmin pohtinut usein sitä, nauttiko vaimoni siitä, että sai olla niin väkevästi vallankahvassa minuun nähden. Pidän sitä todennäköisenä. Minusta usein tuntui, että hän nautti siitä, kun kohteli minua epäinhimillisen julmasti juuri silloin, kun en pystynyt vastustamaan. En vieläkään ymmärrä, miten hän pystyi siihen. Hän oli täysin ohjaksissa, sillä minun oma tahtoni oli hajonnut atomeiksi ilmakehään.
Yritin puhua vaimoni kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tuijotti iPadiaan, ei ottanut kantaa, ei osannut sanoa mitään mihinkään. Useimmat lauseet, joita hänen suustaan tulivat, olivat valetta. Kirjoitin vaimolleni sähköpostia, mutta hän ei koskaan vastannut niihin. Kuitenkin hän kirjoitteli ”kirjeenvaihtokaverinsa” kanssa tuntikausia iltaisin. Olin turhautunut ja nöyryytetty. Hävinnyt, oikeastaan.
Yritin kysyä vaimoltani, haluaako hän jatkaa kanssani vai ei. Olisin tarvinnut sen tiedon, jotta olisin osannut suunnistaa oikeaan suuntaan. Vaimoni hoki yhä ”en tiedä” -mantraansa ja tunki samalla joka kerran tikarin rintaani. Hymyillen ja sadistisesti. Ymmärrän häntä siinä mielessä, että jos hän olisi sanonut mielipiteensä, hän olisi luopunut tuosta ehdottomasta vallastaan minua kohtaan. Arvelen nyt, että siitä huumaavasta tunteesta hän ei halunnut luopua.
En ole koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin silloin. Se yksinäisyyden tunne oli musertava ja vei minua yhä syvemmälle.
Menin työterveyshuoltoon, kun en mitään muuta keksinyt. Ensimmäinen aika löytyi noin kolmen viikon päästä, joten jätin sen ottamatta. Kolme viikkoa tuntui lähes abstraktilta käsitteeltä, elin nyt minuutin kerrallaan. Minun piti pysäyttää auto useasti, koska minut valtasi niin suunnaton ahdistuksen ja kivun tunne, etten pystynyt ajamaan. Happi pusertui ulos minusta ja minä käperryin autossani myttyyn. Päädyin Väestöliiton terapeutin puheille ja kävinkin hänen luonaan viisi kertaa.