Perhoset ovat muuttaneet

Olen viimeisen reilun seitsemän vuoden aikana ollut yli tuhat päivää työmatkoilla. Se tarkoittaa sitä, että olen palannut kotiin työmatkalta monta sataa kertaa. Ja joka kerta junassa tai omassa autossani minulla on ollut ennen paluuta kotiin vatsassani perhosia. Olen odottanut, että näen vaimoni, tuon jumalattareni ja elämäni valon. Suuni on vääntynyt huomaamattani hymyyn ja työmatkan väsymys ja ahdistus on aina helpottanut.

Tulin juuri äsken kahden päivän työmatkalta. Niitä perhosia ei enää ollut. En tunne enää sitä samanlaista odotusta ja jälleennäkemisen iloa. Huomioni saa minut surulliseksi. Työ on ollut minulle keino tuottaa perheelleni vaurautta ja hyvinvointia, siksi olenkin sitä jaksanut, vaikka välillä on ottanut koville. Nyt en oikein enää löydä sitä samaa motivaatiota kuin aiemmin ja minusta se on sääli.

En oikein usko, että vaimonikaan enää odottaa minua työmatkalta kotiin. Luulen, että hän on mieluummin tyytyväinen, kun saa olla itsekseen.

Minulle tämä tuntemukseni kertoo vähintääkin siitä, että jotakin perustavan laatuista on muuttunut. Se intohimoinen kaipaus toista kohtaan on poistunut ja sillä minä olen tainnut aina elämäni elää.

Tapasin työmatkallani Päivänsäteen. Kyllä. Näin tein. Onko se sinulle pettymys? Minulle tavallaan on, koska nautin siitä tavattomasti. Pettymys se on siksi, että tajusin, että taidan olla luovuttamassa. Pahinta tässä on se, että iloitsin aidosti Päivänsäteen tapaamisesta juuri tapaamisen vuoksi. Se ei ollut vastareaktio vaimoni vittumaisuuteen, vaan nimenomaan kyse oli Päivänsäteestä. Minulle se kertoo siitä, että ”suhteeni” Päivänsäteeseen on minulle jollakin tavalla merkityksellinen muutenkin kuin ulkoisten asioiden takia.

Mutta kylläpä minä nautin siitä! Hänen iloiset kasvonsa, aito riemu siitä, että hän tapaa minut ja jotenkin omituisen kevyt olo, jonka hänen läsnäolostaan sain. Perhoset eivät ole hävinneet. Ne ovat muuttaneet.