Viime viikolla sain päätökseen maisterin opinnot Firenzessä sijaitsevassa Polimoda-korkeakoulussa. Viimeiset kolme viikkoa opiskelua olivat hyvin erilaisia, kuin kukaan tutkintoporukastamme olisi vielä helmikuun alkupuolella voinut aavistaa.

Helmikuussa pohjois-Italiasta rupesi kantautumaan huolestuttavia uutisia koronaviruksen leviämisen myötä. Pohjois-Italia suljettiin lockdowniin, mutta Firenzessä elämä jatkui vielä jonkin aikaa as usual. Helmikuun loppupuolella saimme viestin, että varokeinona koulumme suljettaisiin viikoksi. Tuolloin monet muut Firenzen koulut pitivät vielä ovensa auki. Monet kansainväliset opiskelijat säikähtivät tilannetta ja päättivät palata kotimaihinsa ennenaikaisesti, kolme viikkoa ennen tutkinnon virallista päättymistä. Meidän 18 hengen tutkintoryhmästä noin puolet lähti helmikuun loppuun mennessä pois maasta.

Itse en kokenut tilannetta tuolloin vielä ongelmalliseksi. Tarkoituksenani oli suorittaa opinnot loppuun Italiassa ja jäädä maahan vielä pariksi viikoksi opintojen päätyttyä. Koulu avautui jälleen maaliskuun alussa muutamaksi päiväksi, kunnes saimme tiedon, että kaikki Italian koulut suljettaisiin ainakin 15. maaliskuuta saakka. Koulu oli helmikuisen sulkuviikon aikana saanut kerättyä itsensä, ja loput jäljellä olevista luennoista järjestettiin etänä Blackboardin välitykselle. Monille opettajista etäopettaminen oli uutta, ja kaikilla ei ollut vielä helmikuun puolella siihen soveltuvia välineitä. Viimeiset opiskeluviikot olivatkin online-luentoja täynnä, sillä helmikuulta perutut luennot siirtyivät kahdelle viimeiselle opintoviikollemme.

Viimeisinä viikkoina väänsimme samanaikaisesti finaalityötämme, joka oli tarkoitus esitellä professoreille, koulun johdolle ja kanssaopiskelijoille maanantaina 16. maaliskuuta. Lockdownia kuitenkin jatkettiin 3. huhtikuuta saakka, joten lopulta myös finaalityömme presentaatio suoritettiin Blackboardin välityksellä torstaina 19. maaliskuuta. Saimme muutaman ylimääräisen päivän lisäaikaa, sillä loppuviikoille pakkautuneet luennot ja matkustuspäivät Firenzestä olivat hidastaneet finaaliprojektien edistymistä.

Finaalipresentaatio meni hyvin, mutta tottahan toki tämä oli varsin ikävä tapa lopettaa tutkinto. Monen opiskelijan perhe oli tulossa Firenzeen juhlistamaan valmistujaisia, niin omanikin, mutta lopulta ajauduimme tilanteeseen, jossa jokainen istui omassa kodissaan esittelemässä töitään. Eihän kukaan olisi toivonut tällaista päätöstä kouluvuodelle, mutta tässä tilanteessa ei muutakaan voinut. Ja tämänhetkisessä maailman tilanteessa valmistujaisten puute on varsin mitätön ongelma.

Itse päädyin palaamaan Suomeen lauantaina 14. maaliskuuta. Italia rupesi sulkemaan lentokenttiään ja monet yhtiöt peruivat lentojaan, joten paluuni Suomeen aikaistuikin parilla viikolla alkuperäisestä suunnitelmasta.

Vaikka kouluvuosi päättyikin näin, olen silti valtavan onnellinen menneestä kouluvuodesta ja sen mukana tuomista uusista ystävistä ja kokemuksista. Olemme jo alustavasti suunnitelleet pitävämme reunion -tapaamisen koulukavereiden kanssa Firenzessä, sitten kun ajat ovat paremmat. Sitten aion myös hankkia italialaisissa valmistujaisissa päähän laitettavan kranssin, joka meidän online-valmistujaisia varten jäi tällä kertaa hankkimatta.

Overalls, jumpsuit, boiler suit, one-piece, mitä näitä nyt on. Haalarit. Ajatuksena ah niin kätevä vaatekappale, käytännössä hieman hankala monestakin syystä.

Haalareita näemme jälleen tämänkin kesän mallistoissa, niin lyhyillä kuin pitkillä lahkeilla. Haalarin voisi ajatella olevan vaatekaapin sankari, kokonainen asu yhdessä vaatekappaleessa, pelastus sekä arkeen että juhlaan. Ja niinhän se voisi ollakin, mutta ainakin itse olen huomannut omiin mittoihini sopivan haalarin löytämisen vaikeammaksi operaatioksi kuin lattialle tipahtaneen piilolinssin etsinnän. Olen harteikas, ja ensimmäinen ongelma haalareita kokeillessani on usein haalarin saaminen päälle. Mikäli haalarissa ei ole tarpeeksi pitkä vetoketju tai napitus edessä, voin vain haaveilla, että saisin molemmat kädet jumpattua haalarin sisään ilman, että saumat ratkeavat.

Toiseksi, minulla on pitkä selkä. Tämä taas aiheuttaa sen, että haalareiden haaroväli asettuu kiusalliselle korkeudelle.

Mikäli kävisi niin onnekkaasti, että löytäisin mitoilleni sopivan haalarin, joutuisin kohtaamaan haalareiden perimmäisen ongelman: riisuutumisen vessassa käydessä. Siinäpähän istut lähes ilkosillasi haalarit nilkassa.

Jos nämä haasteet eivät sinua vaivaa, niin tänä keväänä haalareista on mistä valita. Itse haaveilen klassisesta beigestä tai oliivinvihreästä haalarista, jota voisi käyttää syksylläkin, tai mustasta, hieman juhlavammasta haalarista. Käytän paljon mieluummin housuja kuin mekkoja tai hameita, joten mustasta haalarista voisi saada täydellisen juhla-asun.

Oletko sinä haalarinaisia tai -miehiä? Onko haalarin hankinta sinulla harkinnassa? Olenko ainoa, jonka oudot mittasuhteet vaikeuttavat sopivan haalarin löytämistä?