Hajanaisia ajatuksia kaksosten vanhemmuudesta osa 1

Olen jo pidemmän aikaa halunnut kirjoittaa siitä, millaista on olla kaksosten vanhempi. Kahden lapsen saaminen yhtaikaa on aina poikkeuksellista ja se väistämättä muokkaa arkea usein sellaisella tavalla mitä on vaikea ennakoida. Tässä siis omia havaintojani kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden kokemuksieni perusteella. Kaikkea en ymppää tähän postaukseen, joten jatkoa on luvassa myöhemmin. Ja selvyyden vuoksi kerrottakoon kaksoset nimetään raskauvaiheessa A ja B vauvoiksi sen mukaan kumpi on syntymässä ensin.

 

RASKAUS

 

 

Minulle oli iloinen järkytys, että tulin ylipäätänsä raskaaksi. Mutta en muista sitä, mitä ajattelin, kun näin ensimmäisen kerran kaksi alkiota ultraäänimonitorissa. Itkin tietty, mutta en muista olleeni kaksosuutisesta sinänsä erityisen järkyttynyt. Ehkä sain valmistautua ajatukseen jo hedelmöityshoitokilinikalla, jossa minun kohtuuni siirrettiin poikkeuksellisesti kaksi alkiota parantaaksemme raskaaksi tulemisen todennäköisyyttä. Alkioiden siirron jälkeen nauroimme mieheni kanssa hermostuneesti autoon päästyämme: ”Mieti, jos tonne takapenkille tuleekin kaksi turvaistuinta?”

 

 

Itse raskaus sujui hyvin, mutta kahden vauvan kasvattaminen on luonnollisesti paljon työläämpää kuin yhden. Kaksosraskaus on aina riskiraskaus. Tämän takia kaksosraskauksia seurataan neuvolassa ja erikoissairaanhoidossa tiiviisti. Loppuraskaudesta kävin kerran viikossa joko naistenpolilla ultrassa tai neuvolassa kontrolleissa. Jossain vaiheessa se jatkuva kontrollointi alkoi ärsyttää, koska meillä oli kaikki koko ajan hyvin, jos ei yhtä veristä vuotoa raskauden alussa ja ruokavaliohoitoista raskausdiabetesta lasketa. Se kaikki kontrollointi toki oli minun ja tulevien lastemme hyväksi. Molemmat vauvat olivat raivotarjonnassa melkein koko raskauden ajan. Paitsi B vauva kiepsautti itsensä perätilaan kesken ultrauksen. Tämän takia minun piti käydä magneettikuvauksessa, mikä oli lievää ahtaanpaikankammoa aiheuttava kokemus. Valtavan mahan kanssa ahtautuminen kuvauslaitteeseen oli aika ahdistava kokemus ja en siinä vaiheessa pystynyt olemaan juurikaan selällään. Mutta lopulta B vauva kiepsahti taas raivotarjontaan, joten molemmat olivat optimaalisessa asennossa synnytystä ajatellen loppuraskauden.

 

 

Mutta oli se raskaana oleminen todella raskastakin, vaikka pääosin oli helppoa ja jollain tavalla huoletonta. Laskettu aika oli tammikuun puolessa välissä, mutta oma meno hidastui jo marraskuussa ja joulukuussa kaupassa käveleminen oli hetkittäin liian raskas suoritus. Meidän lapset kasvoivat koko ajan hyvin ja he kasvoivat nousujohtoisesti vielä silloinkin, kun kaksosten kasvuvauhti normaalisti hidastuu kohdussa olevan tilan loppuessa. Jälkikäteen omia raskauskuvia katsoessa olen tajunnut, että kyllä se raskausmaha oli aivan järkyttävän kokoinen. Moni tuntematon katsoi jo marraskuussa mahaani ja kysyi, että onko laskettu aika mennyt jo ohi… Vaikka olo oli lopussa äärimmäisen tukala, ajattelin jokaisen päivän kohdussa olevan vauvojen kehityksen kannalta hyväksi. Tarkoitan siis sitä, että minulle muutama tuskainen viikko oli paljon pienempi paha kuin se, että vauvat olisisvat syntyneet liian varhain. (Kaksoset usein syntyvät ennenaikaisesti, mutta meidän ei onneksi tarvinnut sitä kokea.) Siksi en myöskään hinkunut synnytyksen käynnistämistä, vaikka en voinut tehdä joulukuussa muuta kuin nukkua kyljelläni ja syödä.

 

SYNNYTYS

 

Synnytys käynnistyi itsekseen 29.12.2015 keskellä yötä vesien menolla. Olin edellisenä päivänä ollut lääkärin tutkimuksessa. Tutkimuksessa innokas lääkäri olisi halunnut lähettää minut suoraan synnytysaliin, koska olin muutaman sentin auki jo siinä vaiheessa. Emme olleet mieheni kanssa kuitenkaan henkisesti tähän vielä valmis, joten lähdimme kotiin ja saimme käynnistysajaksi 4.1.2016. Minulla oli koko päivän vähän huono olo, mutta meillä kävi ystäviä kylässä, joten en jaksanut kiinnittää asiaan huomiota. Vielä ennen nukkumaanmenoa taisin sanoa, etten halua lähteä yöllä synnyttämään…

 

Vesien mennessä juuri ostettuun sänkyymme ensimmäinen ajatus ei suinkaan ollut synnytyksessä, vaan siinä, että petari pitää pitää laittaa heti pesuun. First things first… Asuimme reilun kilometrin päässä Oulun yliopistollisesta sairaalasta, joten matka kotoa sairaalaan ei kestänyt onneksi kauaa. Minua alkoi heti sairaalassa supistaa ja pystyin olemaan vain pystyasennossa. Mies meni vielä yöksi kotiin minun jäädessä sairaalaan odottamaan synnytyksen edistymistä. Siiryimme synnytyssaliin iltapäivästä. Salissa meitä alkoi naurattaa, koska salissa oli kahdelle syntyvälle vauvalle valmiina vaatteet, K-vitamiinipistokset jne. Se oli jotenkin niin konkreettista ja siirsi huomion siihen, että kohta pääsemme näkemään ne tyypit, jotka ovat pörränneet sisälläni ympäri vuorokauden kahdessa vuorossa. Salissa pärjäilin alkuiltaan asti ilokaasulla ja jumppapallolla, mutta sitten minulta yksinkertaisesti loppuivat voimat. En ollut nukkunut edellisenä yönä ollenkaan ja en pystynyt syömään juuri mitään. Tulin ilokaasusta pahoinvoivaksi ja uuvahdin aivan täysin, joten pyysin siinä vaiheessa ensin kohdunkaulapuudutteen, joka ei kyllä helpottanut oloani ollenkaan. Aika pian sain epiduraalin, jonka avulla sain torkuttua hetken aikaa. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tai toiveita synnytykseni suhteen. Kaksosten synnyttämisessä voi mennä monta asiaa pieleen, joten ajattelin, että mitä vähemmän lataan synnytykseen odotuksia sitä vähemmän joudun pettymään, jos kaikki ei menekään suunitelmieni mukaan. Pääasia itselleni oli, että lapset ja minä selviämme synntyksestä mahdollisimman vähin vaurioin. Olin valmistautunut synnytykseen raskausjoogan ja lääkettömiin kivunlievitysmentelmiin tutustuen. Tiesin kuitenkin, etten tule synnyttämään ilman lääkkeitä. Toki niistä lääkkeettömistä menetelmistä oli hyötyä vielä siinä vaiheessa, kun jaksoin hengitellä kivun kanssa, mutta lopulta olin niin väsynyt ennen ponnistusvaihetta, että epiduraali toi helpotusta siinä vaiheessa, kun en olisi enää jaksanut hetkeäkään. Puolen yön aikoihin aloin vähitellen ponnistella ja synnytyssaliin tuli kolme kätilöä, kaksi synnytyslääkäriä sekä lastenlääkäri vastaanottamaan lapsiamme. Ei ollut siis mikään rauhallinen synnytystilanne. Olin ponnistusvaiheessa aivan varma, ettei lapsi A mahdu tulemaan ja että repeän kappaleiksi. Klo 00.19 syntyi kuitenkin ensimmäinen lapseni. Kun hänet nostettiin rinnalleni muistan vain, kuinka ihmiessäni olin siitä, että niistä pakkasessa olleista alkioista tuli tälläinen 3,2 kilon täydellinen paketti. Lapsi A siirrettiin melko pian ihokontakiin isän kanssa ja oli aika ponnistaa lapsi B maailmaan. Synntyslääkäri piteli mahaani koko tämän ajan, jotta lapsi B ei olisi kääntynyt ympäri. Toisen lapsen synnyttäminen kesti kuusi ponnistusta ja klo 00.39 vauva B putkahti maailmaan kolme kiloa painavana. Lapsi B oli tuhisi vihaisesti rinnallani ja katsoi silmiini sellaisella intensiteetillä, että itsellä meni kylmät väreet.

 

Synnytyksen jälkeen olin aivan poikki. En muista tarkkaan miltä imetys tuntui tai mitään muutakaan synnytyksen jälkeisiä toimeniteitä. Mutta sen muistan kuinka molemmat kapaloitiin syliini ja minut kuljetettiin pyörätuolilla molemmat lapset sylissä synnyttäneiden osastolle. Se oli ihana ja kauhistuttava hetki. Olin tyytyväinen siihen, että molemmat syntyi terveenä ja vieläpä alateitse. (Suurin pelkoni kaksosten synnyttämisessä oli se, että toinen syntyy alakautta ja toinen keisarinleikkauksella.)

 

Näin minusta siis tuli kaksosten vanhempi. Ensi postauksessa kertoilen hieman vauvavuodestamme ja kaksosiin liittyvistä logistisista haasteita (niitä on muuten yllättävän paljon).