En tiennyt kaivanneeni näin paljon työyhteisöä

Olimme kollegojeni kanssa viime viikolla viettämässä virkistäytymisiltaa pitsan ja viinin merkeissä. Vaikka työviikon jälkeen tuntui, ettei jaksaisi olla yhtään sosiaalinen, niin lähdin silti istumaan iltaa senkin uhalla, että tulisi valvottua hieman myöhempään. (Joo, kyllä sen vain huomaa, että täytän seuraavaksi 33 vuotta…) Yhteisen pöydän ääressä istueassani tuli lämmin olo ja totesin itselleni, että tätä olen kaivannut: yhteisöä, johon kuulua.

 

Vaikka minulla on aivan mahtavia opiskelukavereita ja minusta on kiva opiskella juuri heidän kanssaan, olen suurimpaa osaa yli kymmenen vuotta vanhempi. Vaikka jaamme monen kanssa monta yhteistä kiinnostuksen kohdetta ja melko samankaltaisen maailmankuvan, olemme kuitenkin eri sukupolvea. Kun on jo käynyt läpi tietyt elämänvaiheet, joita toiset ovat vasta kohtaamassa, on kokemusmaailma meidän välillä aivan eri. Toiset elävät aikuistumisensa ensi askelia, minä omia ruuhkavuosiani. Jos minulla ei olisi lapsia, olisi minulla varmasti enemmän yhteisiä kokemuksia opiskelijavereitteni kanssa. En laske yksiin bileisiin osallistumista kovin bondaavaksi kokemukseksi, vaikka hauskaa minulla toki oli. Toisaalta on epäreilua verrata opiskeluyhteisöä ja työyhteisöä keskenään. Opiskeluyhteisöni kanssa olen vasta kaksi vuotta istunut lähinnä luennoilla ja käynyt yliopistolla lounaalla. Työyheisössäni minulla on ihmisiä, joiden kanssa olemme olleet kahdeksan vuotta ystäviä, joidenkin kanssa jo pidempään. Tilanne olisi myös aivan eri, jos en viihtyisi yhtään työyhteisössäni.

 

Viihdyn paljon yksinäni ja rakastan, jos saan hoitaa töitä mahdollisimman itsenäisesti. Mutta on myös joka päivä kiva tulla töihin, koska minulla on siellä minun työkaverini ja minun yhteisöni. Ja kaikkea ei voi eikä tarvitse tehdä yksin.