Jos meillä olisikin vain yksi lapsi?

Olin toissa viikonloppuna äiti ja lapsi -leirillä vain toisen lapsen kanssa. Leiriviikonloppuna puolisoni ja toinen kaksosista lähtivät koko viikonlopuksi pois, joten ennen ja jälkeen leirin minulla oli myös aikaa keskittyä vain häneen. Lähdin leirille monestakin syystä vain toisen lapseni kanssa. Ensinnäkin kaksoset usein niputetaan yhdeksi persoonaksi. Tähän syylistyn itsekin melko usein, jolloin hoidan molempia ikään kuin liukuhihnalta, kun on esimerkiksi kiire tai muuten stressaava tilanne. Siinä ei kumpaakaan ehdi kohtamaan kovin yksilöllisesti… Toisekseen leirille lähti mukaan se rauhallisempi lapsi, joka usein jää kiltisti odottamaan vuoroaan ja on tarpeittensa kanssa vaatimattomampi. Varsinkin viime keväänä jouduimme keskittymään enemmän toiseen lapseen, koska hänellä oli paljon lääkärikäyntejä ja tutkimuksia keliakian takia. Koin jonkun verran huonoa omatuntoa siitä, ettei toiselle lapselle yksinkertaisesti ollut aina antaa yhtä paljon huomiota kuin toiselle lapselle.

Leiri sinänsä oli ihan mukava, mutta minusta kaikkein tärkein ja liikuttavin kokemus oli se, että sain olla kahdestaan lapseni kanssa ja tutustua aivan uudella tavalla hänen persoonaansa. Huomasin, että hän oli todella omatoiminen ja rohkea uudessakin tilanteessa. Hän saattoi mm. lähteä mitään sanomatta leikkimään leikkihuoneeseen, jos minä olin esimerkiksi petaamassa meille sänkyjä. Hän myös eläytyi aivan sydäntä särkevällä hartaudella musiikkituokioissa. Oli vapauttavaa huomata, kuinka pystyi antamaan syliä ja läheisyyttä aivan eri tavalla, kun syliin pyrkijöitä oli vain yksi. Vapauden tuntu liittyi myös siihen, että ei tarvinnut siivota tai laittaa ruokaa. Toki hetkittäin itselläni oli ikävä toista lastani ja aina välillä leirillä mukana ollut lapsi havahtui kysymään missä sisko on? 

Viikonlopun aikana väistämättä tulin miettineeksi mitä, jos lapsia olisikin tullut vain yksi. Entä, jos olisinkin pyytänyt vain yhden alkion siirtoa OYSissa? Olisiko meillä yhtäkään lasta? Olisiko vauvavuosi ollut vähemmän repivä? Olisinko imettänyt pidempään? Olisinko ylipäätänsä jaksanut olla kotona pidempään? Ja samaan aikaan olen äärimmäisen onnellinen siitä, että minulla juuri nämä kaksi lasta ja että olen saanut kokea kaksosten vanhemmuutta. Ehkä leiriviikonlopun suurin anti olikin havahtuminen siihen, että lapset ja me vanhemmat tarvitsemme toisinaan kahdenkeskeisiä hetkiä, jolloin voi olla kiireettömästi yhden lapsen kanssa. Puolisoni kanssa reissussa ollut lapsi tosin oli koko ajan huomiota ja leikkikaveria vailla, joten on kaksosuudesta lapsillekin sellaista iloa, mitä ei aina arjessa huomaa. Kaiken kaikkiaan leiriviikonloppu yhdisti meitä kaikkia perheenä, vaikka perheemme jakautuikin hetkeksi kahdelle paikkakunnalle. Oli ihanaa ikävöidä puolisoa ja toista lasta, oli ihana olla aivan eri tavalla läsnä toiselle lapselle.