Miksi oman kehon hyväksyminen on niin vaikeaa?

Mieheni otti minusta kuvan kesäretkellä. Kuvauspaikka oli kaunis ja sää niin kesäinen kuin vain olla. Minulla oli päällä minun luottomekkoni, täydellinen kesähattu ja muutenkin oli hyvä vaatepäivä. Kuvan nähtyäni olin aivan kauhuissani. Siis kuka tuo satakiloiselta näyttävä karjakko on? Kuvassa näkyvä minä ei yhtään vastannut omaa mielikuvaa sen suhteen miltä mielestäni tuona hetkellä näytin. Alkoi ahdistaa ja ajatukset lähtivät kiertämään tuttua kehää. Yritin uudestaan katsoa kuvaa ja huomasin kyllä, että kyseinen mekko ei ehkä tällaiselle vyötäröttömälle ihmisille ole imarateleva. Poseerauksenikin tekee minusta vielä enemmän ladon oven näköisen kuin oikeasti olen. Mutta silti en voi välttyä siltä tunnenryöpyltä mitä tämä kuva aiheutti. Yritin olla välittämättä omasta päänsisäisestä kriitikostani ja yritin aktiivisesti nähdä itseni kokonaisuutena. Mutta se ei noin vain onnistunut. 

Oma suhde kehooni on mennyt pilalle lukioikäisenä. Laihdutin vajaat 20 kiloa puolessa vuodessa ja en mitenkään terveellä tavalla. Toisin sanoen sairastuin syömishäiriöön, jonka takia oma kehoni ei ole koskaan ollut sen jälkeen ystävä, vaan irrallinen osa minua, joka on aina ollut vähän vääränlainen. Syömishäiröni ei ole vuosiin oirehtinut, mutta se kuitenkin on sellainen asia, jota kannan lopun ikäni. Minulla oli kehorauha itseni kanssa vuosina 2012-2015, jolloin olin ihan rehellisesti sanottuna tyytyväinen itseeni. Mutta sitten tulin raskaaksi. En voi sanoa, että kaksosraskauden muovaama kehoni olisi mitenkään helppo kohde rakastua uudelleen. Raskausarvet, muodottomaksi venynyt napa ja löystynyt nahka jäivät muistoksi loppuraskauden yli 109 cm:n kokoisesta vyötäröstä. Haluaisin olla kiitollinen keholleni sen tekemästä valtavasta urakasta, mutta joka päivä sitä vatsaani kuitenkin harmittelen.

Olen iloinen, että mediatilaan mahtuu koko ajan enemmän erilaisia kehoja, kiitos kehopositiivisuusliikehdinnän ja läskiaktivismin. Silti sen oman kehon rakastaminen tai edes aktiivisesta vihaamisesta luopuminen (kuten Saara Särmä asian ilmaisee) tuntuu toisinaan ihan kamalan isolta urakalta, vaikka en lihava olekaan vaan normaalipainoinen. En edelleenkään käy vaa’alla enkä laihduta, koska koen, etten tarvitse elämääni sellaisia asioita. Olin tyytymätön itseeni 44 kiloisena, joten ratkaisu ei ole laihtumisessa, vaan oman kehon hyväksymisessä ja sen kyvykkyydestä nauttimisessa. Päätin ottaa yhden askeleen eteenpäin ja julkaista nämä ladonovikuvat, joista toivon mukaan opin jossain vaiheessa löytämään sen pienen hyväksynnän kipinän.