Ostin uuden mekon ja nyt tuntuu pahalta

Ostin viime viikonloppuna puhtaasti heräteostoksena tämän kauniin mekon 10 €:lla. Tiesin sovittamatta, että minut ja tämä mekko oli tarkoitettu yhteen.  Ilo uudesta mekosta haihtui ilmaan kuitenkin saman tein, kun postuin myymälästä. Tilalle tuli syyllisyys ja katumus, jota olen joutunut työstämään tämän viikon aikana aina, kun näen mekon roikkumassa vaaterekissämme.

 

Syyllisyys ja katumus tuli kahdesta syystä. Ensinnäkin kyseessä oli puhtaasti heräteostos. En oikeasti tarvinnut tätä mekkoa ja minulla on kaapit pullollaan vaatteita, joita en tarvitse. Periaatteni on, että ostan vain tarpeeseen, vaikka vaatteiden osalta siinä on vaikea pidättäytyä. Vaatteet ovat kuitenkin melko isossa osassa omaa persoonallisuutta ja omaa hyvää fiilistä. Toisekseen mekko on keinokuitua. Harvapa on välttynyt uutisilta, jotka kertovat mikromuovista maapallon vesistöissä. Koin, että kulutuskäyttäytymiselläni osallistuin jurri maailmanlaajuiseen ylikuluttamiseen ja mikromuovien lisäämiseen, vaikka kaikin keinoin yritän tehdä oikein.

 

Mekko on nyt kuitenkin ostettu, joten on pitänyt miettiä, miten kannan kunnolla vastuuni tästä hankinnasta. (On tosin pelkästään vain hyvä asia, että satunnaisista keinokuituisista heräteostoista tulee syyllinen olo. Se kertoo siitä, että viesti tietynlaisten vaatteiden epäekologisuudesta on mennyt perille.) Mikromuovien osalta harkittu peseminen olisi tärkeää. Pakastaminen ja tuuletus ovat ainakin hyviä keinoja pesuvälin pitkittämiseen, mutta keinokuituisien vaatteiden kanssa se ei aina riitä. Itse ainakin hikoilen enemmän polyesterivaatteissa kuin villavaatteissa, joten yhden kiireisen työpäivän jälkeen mekko on pestävä ellei kestä itse pientä hienhajua. Guppyfriend-pesupussin ostamista harkitsen vakavasti, en pelkästään tämän yhden mekon vuoksi, vaan muidenkin keinokuituvaatteiden pesua varten, joita vaatekaapissani kuitenkin edelleen on.

 

Tuttuni väitteli hiljattain arkisesta esinesuhteessa ja kirjoittaa mm. täällä siitä, että suhteemme materiaan on muuttunut mm. KonMarituksen myötä. Tavaroihin tulisi sitoutua jo ennen ostopäätöstä ja huolehtia tavarasta koko sen elinkaaren ajan sekä vielä sen jälkeen, kun käyttökelpoinen materia muuttuu jätteeksi. Ehkä syyllisyys tästä mekosta hälvenee siten, että otan tietoisesti vastuuni huolehtia tästä vaatteesta kaikissa sen elinkaaren vaiheissa. Myös siis siinä vaiheessa, kun se menee rikki tai se ei enää sovi vaatetyyliini. Ja mielestäni ajatus ylipäätänsä kaikkiin kodin tavaroihin sitoutumisesta on hyvä: kaikki materia mitä kotiin kannamme, täytyy ennemmin tai myöhemmin säilöä, laittaa eteenpäin, korjata tai kierrättää asianmukaisesti. Se tulisi tiedostaa aina, kun jotain hankkii itsellensä tai lapsille. Tavaroiden hävittäminen kotoa ei hävitä niiden olemassaoloa maapallolla.

 

Onneksi yhä harvemmin tulee tehtyä heräteostoksia. Toki nyt, kun taloudellinen tilanne on huomattavasti parempi kuin viime lukuvuonna, on suuri kiusaus hankkia kaikki se, mitä on jättänyt ostamatta. Ja toisaalta olisin pärjännyt ihan hyvin ilmankin tuota mekkoa, vaikka se arkeanikin piristää kuosillaan sekä väreillänsä. Nyt ei siis auta muu kuin nauttia mekosta niin kauan kuin se tuottaa elämääni iloa ja sen jälkeen miettiä, miten sen laittaa eteenpäin ympäristöä säästäen.