Tällä viikolla hymy on viipiyllyt usein kasvoillani. Normaalin syysmanian seasta erotan myös toisen tunteen, onnen. Onni ei tullut ylimaallisista kokemuksista ja saavutuksista, vaan pelkästä arjesta. Siitä millaisena se tänä hetkenä soljuu eteenpäin. Onnea on helppo tuntea silloin, kun kaikki sujuu ja on vaikka juuri rakastunut tai saanut jonkun upean työmahdollisuuden. Onnen löytäminen tiskivuorien ja pottatreenien seasta vaati jo enemmän työtä  ja siksi se tuntuu paljon yllättävämmältä sekä ansaitulta. 

En tiedä johtuuko se suomalaisen tunnekulttuurin perinnöstä vai omasta luonteenlaadustani, mutta onnen tuntemusten seurana on usein myös pelko. Pelko siitä, että kohta minulta viedään tämä kaikki. Kohta ollaan taas kaulaa myöten suossa ja arki läiskii koko ajan haisevalla tiskirätillä naamaan. Ja se pelko on myös toisaalta oikeassa, koska onni ja onnellisuus eivät ole stabiileja olotiloja. Olen huomannut, että onnellisuus tunteena kulkee aallon lailla. En usko, että kukaan voi kokea täydellistä onnea koko aikaa. Myös sitä suossa tarpomista tarvitaan.

Viime keväänä päätin alkaa harjoitella arjen rakastamista ja tuoda lisää lempeitä sanoja omaan sanavarastooni kuvatessa arkeani toisille ihmisille. En voi sanoa, ettenkö edelleenkin vaivu toisinaan melankoliaan tai kuulumisten vaihtamisen yhteydessä heti ekaksi täräytä sitä, että ei olla nukuttu viikkoihin tai kuinka kaikki on taas niin vaikeaa riitelevien taaperoiden kanssa. Ja välillä se ärtymys pitää myös saada sanottua ulos – muuten ei jaksa, jos koko ajan pitää pusertaa väkisin hymyä esiin. Joka päivä on kuitenkin ollut vähintään yksi hyvä hetki, jonka haluan säilöä sellaisenaan omalle muistojeni kovalevylle. Näitä hetkiä olen mielessäni yrittänyt vaalia silloin, kun tuntuu, ettei selviä arjesta järjissään. Usein niiden hyvien hetkien avulla jaksaakin pahempien notkojen yli.

Nyt, kun tällainen syvän onnen hetki yllättäen koitti, päätin, etten takerru tähän tunteeseen ja kuitenkin otan siitä nyt kaiken irti. Kaikki voi muuttua jo seuraavassa hetkessä. Otan tämän onnellisuuden tunteen sellaisena hyvänä hetkenä juuri tänä elokuisena viikkona, minkä avulla jaksoin tehdä mm. yhden esseen valmiiksi ja polkaista työvuoden käyntiin sekä nauttia lasteni kanssa olemisesta. Raskaan kesän jälkeen tämä kaikki tuntuu ansaitulta ja osoituksena jälleen siitä, ettei epäonnikaan ikuisesti kestä.