Vanhempani toivat syyskuussa lapsilleni tuliaisiksi Aino ja tuhmat luistimet -kirjan ja olin tästä lahjasta hyvin innoissani.  Aino-kirjasarja oli minulle nimittäin hyvin rakas ollessani pieni. Alkaessani lukea kirjaa ensimmäistä kertaa lapsilleni, palasin kirjan kuvituksen myötä yhtäkkiä 80-luvun lopun Järvenpäähän lapsuudenkotiini. Aloin muistaa miltä harmaa olohuoneen sohvamme tuntui poskea vasten, minkä värinen oli keittiön pöytä ja miltä kodissamme tuoksui. Aino-kirjasta tuli jollain tapaa turvallinen olo ja kuvat tuntuivat yhtä eläviltä kuin silloin lapsena. Oma kokemukseni tämän Aino-kirjan äärellä muistutti jälleen kerran siitä, ettei se ole aivan yhdentekevää mitä lapselle luetaan ja miten tärkeitä muistoja ylipäätänsä voi syntyä kirjojen lukemisesta.

Olen alusta asti ollut melko tarkka lapsille luettavan kirjallisuuden laadun suhteen. Annan paljon arvoa tarinoiden sisällöille sekä hyville kuvituksille. Meillä luetaan paljon lapsille, koska se on sellaista tekemistä, johon molemmat lapset pääsevät mukaan ja sitä jaksaa tehdä vaikka sohvalla maaten, jos ei muuhun pysty työpäivän jälkeen. Lisäksi lapset viihtyvät itse jo melko hyvin kirjojen äärellä. Tähän mennessä erityisiä hittejä meillä ovat olleet Onni-kirjat ja Tiitäisen satupuu. Lisäksi he rakastavat luukkukirjoja, kuten varmaan moni muukin tuon ikäinen lapsi. Jossain vaiheessa pelkät Pipsa Possu -kirjat kelpasivat, mutta olen iloinen, että heidän suosikkirepertuaarinsa on vähitellen laajentunut yhä pidempiin ja monivivahteisempiin kirjoihin. Olen myös tietoisesti valinnut heille heidän omaan elämäntilanteeseensa sopivia kirjoja. He ovat myös usein itse kiinnostuneita kirjoista, joissa esimerkiksi ollaan päiväkodissa tai käsitellään muita heille arkipäiväisiä aiheita. Kun toinen lapsistani oli menossa sairaalaan tutkimuksiin, tuntui helpolta lähestyä asiaa hänen kanssaan kirjojen kuvien kautta. Niinpä luimme, kuinka Perttu kävi sairaalassa  ja Veera lääkärissä. Kuivaksi opettelua varten lainasin myös kasan asiaa käsitteleviä kuvakirjoja, joita heille luin pottatreenien yhteydessä. 

Koen lapsilleni lukemisen hyvin tärkeäksi myös heidän kielellisen kehityksen vuoksi. Itselläni on lukihäiriö, joten voi olla melko todennäköistä, että lapsillani saatta tulla lukemisen ja äidinkielen kanssa vaikeuksia tulevaisuudessa. Lapselle lukeminen ei tietenkään kokonaan poista lukihäiriön mahdollisuutta, mutta lukeminen kuitenkin kannattelee eri tavalla kielellisten vaikeuksien yli, jos se on arkipäiväistä toimintaa. Vaikka olin ihan toivottoman hidas lukija koulussa ja opin vasta kolmannen luokan kynnyksellä lukemaan, nautin silti lukemisesta ja siitä, että minulle luettiin. Toivon, että pystyn sen  saman lukemisen ilon siirtämään lapsilleni. Toistaiseksi tilanne näyttää lupaavalta, sillä he silmin nähden nauttivat, kun luen heille. Ja mikään ei ole ihanampaa kuin käydä kirjastossa hakemassa kasa taas aivan uutta luettavaa ja uusia maailmoja.