Kuvassa on 24-vuotias minä vastavalmistuneena luokanopettajana. Päättäjäisviikonloppuna some-feedini täyttyy lomille pääsevien opettajaystävieni iloisista päivityksistä. Sitä ennen toki vastaan tulee päivityksiä lukuvuoden viime metreiltä, mistä voi lukea suoraan tai rivien välistä sen, kuinka nyt mennään varatankin turvin nikotelleen eteenpäin. Muistan itse hyvin nuo kaikki, joka keväiset, fiilikset, vaikka opettusurani kesti kuitenkin vain kolme lukuvuotta. Kevät on tuossa ammatissa raskainta ja parhainta aikaa lukuvuodesta. Siinä vaiheessa vuotta päälle painavat arvioinnit, muut kevätpuuhat ja lukuvuoden aikana kertynyt infernaalinen väsymys. Vaikka pääosin tiedostan, että tein itseni (ja muiden) kannalta hyvä päätöksen lähtiessäni pois opetusuralta, en voi välttyä tähän aikaan vuodesta jossittelulta. Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa tai pitäisikö nyt sittenkin hakeutua takaisin luokanopettajaksi?

Parasta opettajuudessa minulle olivat oppilaat, joiden kanssa saa parhaimillaan kanssakulkea useamman vuoden. Pidin itse myös työn itsenäisyydestä, vaikka välillä se olikin raskasta, koska omasta luokasta on kuitenkin aika pitkälti yksin vastuussa. Elämä opetushommissa on myös hyvin strukturoitua ja ennakoitavissa: arkena ollaan töissä, viikonloput ovat vapaat, loma-ajat ovat samat miltei joka vuosi. Plussaa oli myös ihanat kollegat, joiden kanssa olen edelleen ystävä. Vaikeinta opetushommissa on kuitenkin oman itsensä säästäminen ja hallinnolliset työt, jotka kuuluvat erottamattomana osana opettajan työhön. Lisäksi opettajan työ on melko joustamatonta: ei voi tehdä etätöitä ja lomat on pidettävä aina sesonkiaikaan. Opettajana ei myös koskaan ole valmis ja työtä ei saa koskaan täydellisesti valmiiksi, koska kyse on ihmisten kanssa tehtävästä työstä ja vaativasta kasvatustyöstä.

Luokanopettajana olisin varmasti nyt aika erilainen kuin silloin 24-vuotiaana juuri valmistuneena ja pohjoiseen muuttaneena ihmisenä. Olisin nyt todennäköisesti itsevarmempi ja rauhallisempi opettaja. Osaisin myös rajata työtä ja vapaa-aikaa paremmin kuin lapsettomana sinkkuna. Mutta osaisinko olla siinä mielessä huolettomampi, etten kaikkia oppilaiden, kollegoiden ja vanhempien murheita ottaisi kantaakseni? Osaisinko vieläkään olla stressaamatta liikaa asioista, joihin en voi vaikuttaa? Kieltämättä ajatusleikki säännöllisistä tuloista ja päivähoidon järjestymisestä samassa rakennuksessa houkuttelee nykyisessä elämäntilanteessa, mutta kysyn koko ajan itseltäni haenko vain ajatuksistani turvaa, kun kaikki on nyt vähän hankalaa ja epävarmaa? Tyytyisinkö vain pelosta taas helpompaan vaihtoehtoon? 

Koulutukseni ei onneksi koskaan katoa ja olen pitänyt opettajaksi palaamista aina kakkossuunitelmana, jos minusta ei tulekaan media-alan huippuosaajaa tai mediatutkijaa. Nämä palaamishaaveet ehkä ovat jonkinlaista rauhoittelupuhetta itselleni silloin, kun koen, etten enää osaa mitään tai silloin, kun oma suunta horisontissa katoaa. En onneksi sanonut (tai en ainakaan muista sanoneeni), että en enää ikinä koskaan palaa opettajaksi. Aina voi palata ja se toisinaan tuo lohtua.