Äitienpäivä. Päivä, jota ei omassa lapsuudessani juurikaan juhlittu. Toki äidille vietiin aamulla valkovuokkoja ja koulussa askarrellut kortit, mutta siihen se juhlinta usein jäi. Nyt, kun minulla omaa perhettä, emme äitiyttäni myöskään hirveästi juhli. Äitienpäivä kuitenkin väistämättä herättää pohtimaan omaa äitiyttä ja kaikkia omia odotuksiani äitiydestä.

Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä vuonna 2015 minusta tuli äiti: synnytin puolen yön jälkeen kaksosemme. Sitä kokemusta en tule koskaan unohtamaan. Kuten en myöskään sitä kokemusta, miltä tuntuu olla lapseton. Se, että vietän nyt elämäni kolmatta äitienpäivää ei ole mikään itsestäänselvyys, koska minusta tuli äiti hyvän onnen ja lääketieteen avulla.

Äidiksi olen halunnut 16-vuotiaasta asti. Vitsailin jossain vaiheessa, että haluan kuusi lasta, mutta ajan kuluessa toive lasten lukumäärästä pieneni kolmeen tai kahteen. Olisin halunnut nuorena äidiksi, mutta lopulta minusta tuli 30-vuotias ensisynnyttäjä, joka oli varmaan aivan oikea hetki minulle tulla kaksostemme äidiksi.  Minulle matka äidiksi oli kuoppainen, mutta lopulta ei mikään mahdoton matka huonoista lähtökohdista huolimatta. Matkalla äitiyteen koin monia pettymyksiä, mutta varmasti pääsin huomattavasti helpommalla kuin toiset lapsettomuudesta kärsivät ihmiset. En onneksi koskaan kokenut yhtään keskenmenoa ja tulin raskaaksi ensimmäisestä alkioiden siirrosta. Lapsettomuudesta ei tullut vuosien musertavaa painoalastia, vaan vajaan vuoden mittainen projekti, jonka lopputulosta voidaan pitää onnistuneena. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

”Anna mennä vaan.” Oli lausahdus, jonka sanoin hedelmöityshoitolääkärille, joka tiedusteli siirretäänkö varmuuden vuoski kaksi alkiota. Tuohon lausahdukseen olen mielessäni palannut varsinkin silloin, kun raahaan kahta vastahakoista taaperoa leikkipuistosta kotiin syömään tai silloin, kun vauvavuonna jokainen päivä oli selviytymiskammppailua. Ja siihen lausahdukseen myös palaan silloin, kun kaksoset leikkivät puoli tuntia tappelematta omassa huoneessa ja silloin, kun molemmat kaivautuvat kainalooni pötköttämään. Kaksosten äitinä oleminen on rankkaa, mutta samaan aikaan ne onnistumisen hetket ovat kaksinkertaisia. 

Tänäkin vuonna äitienpäiväjuhlintamme on mininmalistista, mutta mielessäni juhlin itseäni ja sitä, että olen riittävän hyvä äiti.  Hyvää äitienpäivää siis kaikille äideille, isoäideille, äidiksi haluaville, äideiksi identifioituville!